HISTORIAN OPETUKSIEN JÄLKIVIISAUS


Jokainen astrologian historiasta kirjoittava on vastakkain valtaisien ongelmien ja valintojen kanssa. Kaikki, mitä on kirjoitettu astrologian menneisyydestä, on täysin riippuvaista kirjoittajan maailmankuvasta. Jos kyse on ollut tieteellisen materialismin oikeaoppisista tulkinnoista, astrologiaa on sekä unohdeltu, vääristelty tai esitetty outona ihmismielen harhana. Talonpoikaisjärjelläkin ymmärtää, että voittajat kirjoittavat voitetun historiat. "Voittaja" oli tässä tapauksessa 1700-luvulla valtaanpäässyt tiede, joka kytkeytyy länsimailla materialistiseen elämän, luonnon ja historian tulkintaan. Astrologian asema historiassa on esitetty aikamme tieteellisen liturgian hymistessä taustalla. Yksioikoisinta tämänkaltainen malli oli 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Tyyppiesimerkki on itämaisten uskontojen historioitsijan, Franz Cumontin näkemys, jonka mukaan astrologia oli täysin riippuvaista itämaisten uskontojen synnystä ja siirsi suoraan maagiset perinteet tähtitaivaan ilmiöihin. Samoilla linjoilla ovat muutkin klassikot mm. Franz Boll ja Wilhelm Gundel.

Vaikka astrologian vastustajia on aina ollut kirjava joukko, niiden lähde on kahtaalla: moraalissa ja järjessä. Kristinusko otti moraalisen arvostelun vastustuksensa lähtökohdaksi, 1600-luvulla systematisoitunut tiede järjen. Molemmat ovat yhdistäneet voimiaan taistelussa "taikauskoa" vastaan, ja molemmilla on oma etunsa ajattavanaan, vaikka muuten ne ovat totaalisesti toisensa poissulkevia vastakohtia. Myös tässä astrologialla on ollut - ja yhä on - mielenkiintoinen asema. Toisaalta nykyään näkee mitä eriskummallisempia yhdistelmiä, kuten kirkon palveluksessa olevia tutkijoita, jotka uskoen Jumalan kolmiyhteyteen ja muihin dogmeihin, kiistävät tieteeseen vedoten astrologian pätevyyden. Astrologian pitkän historian alkuvaihe on usein nähty itämaisen hämäryyden voittona länsimaisesta, apollinisesta järjestä. Turvallista oli vielä muutama vuosikymmen sitten väittää että astrologia oli kuin mielen sairaus, joka oli vallannut kokonaisen kulttuurin keskiajalla.

Sittemmin länsimaisen järjen ja tieteen avulla saavutettiin uusi kulttuurin mielenterveys, ja astrologia katosi yhteiskunnan marginaliaan. Jopa historioitsijat, kuten Bouche-Leclerq ja Wayne Shumaker, ovat ottaneet työkseen todistella miksi astrologia oli harhainen oppi. Tällaiset todistelut eivät kuulu historioitsijan tehtäviin. Pitkän aikaa astrologiasta on yritetty tehdä jonkinlaista "tarkkuusmagiaa", joka hämäsi ihmisiä aikansa näennäisellä matemaattis-tieteellisellä naamiollaan - yhtä hyviä ennusteita voitaisiin tehdä teenlehdistä tai uhrihärän maksasta. Teoriassa tällainenkin vertailu on helppoa, käytännössä yrittäjiä ei yksinkertaisesti ole ollut. Paljon ei voi myöskään sanoa viittaamalla - kuten Will-Erich Peuckert - että astrologiset vaikutteet perustuivat tähtiin heijastettuun "manaan" tai "orendaan".

Nämä antropologiset käsitteet ovat sinällään jo kiistanalaisia omalla tutkimusalueellaan saati astrologiaan sovellettuina. Niinikään tieteen tehtävä ei ola sanoa onko olemassa ylipäätään manaa tai orendaa, se voi vain osoittaa että useat luonnonkansat uskoivat senkaltaisen olemassaoloon. Vaikka uusia, radikaalejakin tulkintoja tieteen historiasta on viime vuosikymmeninä esitetty - kuten Kuhnin ja Feyerabendin - niillä ei ole ollut paljon suoraa vaikutusta astrologian historiallisen roolin tulkintaan. Feyerabend on todennut tosin että ei ole syytä hylätä mitään tieteen kehityksessä koska kaikki oudot ja ennenkuulumattomatkin ajatukset ja teoriat voivat sisältää jotain, joka vie tieteen kehitystä eteenpäin. Hän muistuttaa myös että "suurin vakaumus kulkee käsi kädessä suurimman tietämättömyyden kanssa", mikä näyttää olevan yhä pätevä arvio oppineiston suhteesta astrologiaan.

Normaalin tieteisnäkemyksen mukaan astrologian positiivinen merkitys oli vain johdattaa ihminen tutkimaan empiirisesti tähtiä kuten alkemian rooli oli viedä ihminen "todelliseen kemiaan". Sovinnainen tieteisnäkemys pysähtyi toistamaan sitä että ihmisen mieli on vapautunut näistä "maagisista, esiloogisista ja myyttisistä" ajattelun varhaismuodoista ja edistynyt rationaalisen ja analyyttisen tiedon tiellä. Mutta jotain on sentään tapahtunut, historian tutkija Richard Lemay kirjoittaa keskiajan astrologian tutkimisesta näin: "Meidän aikamme tiedemiesten ja historioitsijoiden valmistautuminen taivuttaa heidät näkemään sellaiset vanhentuneet opit kuten astrologian ja useimmat muut muinaisuuden okkultiset tieteet kuulumattomina varsinaiseen tieteeseen, ja siten myös historian ulkopuolisina, ja jos niihin kiinnitetään mitään huomiota - mihin pitäisi olla pakko ottaen huomioon materiaalin paljouden - vain niiden "oudot" yhteydet menneiden aikojen huomattavimpiin ihmisiin ja saavutuksiin niin älyllisellä, poliittisella kuin sosiaalisella tasolla huomioidaan.

Astrologian välttämätön huomioiminen on tunnustettava, mutta samalla autuaasti anteeksiantaen kiinnostus siihen vain osoituksensa ihmismielen lapsellisuudesta, josta on sittemmin päästy eroon. Tälläisellä lineaarisella käsityksellä saattaa olla erityiset etunsa, mutta historijoitsijalle se on puute, koska astrologia oli olennainen osa muinaista tieteellistä näkemystä."Karkeammin sanoen, astrologiaan ja muihin ns. maagisiin tieteisiin on 1700-luvulta lähtien suunnattu yksipuolista valoa, jonka tehtävänä on ollut didaktisesti osoittaa miten ihmiskunta on aiemmin turvautunut epätieteellisiin uskomuksiin, mutta luopunut niistä oikean tieteen valon sarastaessa. Kaikki mitä tähän asti on astrologian menneisyydestä sanottu, on yksinkertaisesti ollut nykyisen maailmankuvan projisointia taaksepäin, ja mistä nykytiede ei löydä tuttuja jälkiä - omia kuvajaisiaan - se on tuomittu epätieteelliseksi, maagiseksi, taikauskoiseksi, esiloogiseksi, mystiseksi jne. Missä taas on ollut vähänkin hajua "oikeasta" tieteellisestä lähestymistavasta, kuten Nikolaus Oresmeen varhaisissa kritiikeissä, se on toivotettu tervetulleeksi tieteen edelläkävijäksi. Astrologian esittelyssä nykyisen oppineiston anakronistinen ilveily on ollut voimissaan.

Ei tarvinne korostaa sitä, että monillakaan varhaisilla ja nykyisillä astrologian arvostelijoilla ei ole ollut, eikä ole, pienintäkään aavistusta mitä aikoinaan tarkoitettiin koko astrologialla tai "hermeettisellä maailmankuvalla", mitä magia loppujen lopuksi on tai mitä muuta astrologiassa on kuin sen kaikkein populaarimmat piirteet jne. "Myyttinen ajattelu" ei ole kadonnut minnekään - eikä se ole koskaan poistunut myöskään tieteen tekemisen taustalta. Myytti Edistyksestä ja Luonnon hallinnasta voidaan katsoa olevan se suuri "kupoli", jonka sfääriä länsimainen ihminen tieteineen on jäänyt kiertämään. Lukeneiston keskuudessa on edelleen hämmästyttävä käsitys siitä että astrologian käytäntö, horoskooppien teko ja tulkitseminen, olisi astrologian heikoin lenkki, kun taas astrologia itse elää ja kiinnostaa ihmisiä vain sen vuoksi että astrologista tulkintaa on, ja se toimii inhimillisen todellisuuden heijastajana hyvin.

On hämmentävää kun huomaa että silkka tietämättömyys voi olla suurinta niiden joukossa, jotka harjoittavat ns. intellektuaalisia ammatteja. Tämäkin on perittyä; valistusajalla tuli muotiin intellektuaalinen, epähistoriallinen tarkastelu: annettiin ymmärtää että koko ihmisen myönteinen kehitys alkoi 1600- ja 1700-lukujen tieteellisistä löydöksistä - sitä ennen ei ollut mitään. Kuitenkin ihminen liikkuu aina - myös älyllisesti - perinteissä ja saa ravintoa menneisyyden saavutuksista vaikka suoria liittymäkohtia ei aina näykään, ne ovat silti olemassa. Näin myös kiistassa onko hermeettinen ja maaginen perinne hedelmöittänyt renessanssin ja 1600-luvun tiedettä, vai lähtikö kaikki myöhempi tieteellinen kehitys tyhjästä, muutamasta "oikeasta" havainnosta? Näiden suurien, arvottamista ja merkitystä koskevien ongelmien ohella on pienempiä, mm. kronologisia kiistakysymyksiä, alkuperää koskevia ongelmia. Arvoituksia ovat edelleen eläinradan alkuperä, mistä, milloin, missä kulttuuriyhteyksissä se syntyi, millä edellytyksillä siirryttiin laatimaan yksilöllisiä horoskooppeja, millainen on huonejärjestelmien alkuperä ja merkityshistoria jne.


Ajoitusongelmia on lähes kaikkien perinteisten astrologisten menetelmien kanssa, milloin lopulta siirryttiin yksilökohtaiseen horoskooppiastrologiaan jne. Astrologian pinnallinenkin historia osoittaa sen universaalisuutta; se on sopeutunut aina hyvin vaihtuviin kulttuurikausiin, uskomusjärjestelmiin ja poliittisiin olosuhteisiin. Ikivanhalla noitavaimolla on ollut monia rakastajia. Suosion pitkäikäisyys tuntuisi viittaavan siihen, että sitä ei ole kokonaan oikeutettua nähdä sen koommin ennustamisen keinona kuin "maailmankatsomuksena" vaan heuristisena välineenä, jota ihminen käyttää sisäsyntyisen, arkkityyppisen maailman jäsentämistarpeensa ajamana, ja jota ei voikaan sitoa mihinkään tiettyyn aikaan tai tietyn kulttuurin ajattelun kaavoihin. Sosiologien vakioselitys tänään - todellinen apteekkiresepti - että "ajat ovat epävarmoja, siksi astrologia menestyy", kuulostaa tätä taustaa vasten erityisen tyhjänpäiväiseltä kliseeltä, joka ei selitä mitään eikä lisää tietojamme yhteiskunnasta eikä ihmisestä. Ajat ovat nähtävästi aina epävarmoja.

Astrologian eri kehityskaudet tosin osoittavat pinnallisesti suuria eroja - pitkä on matka sumerien taivasenteistä 1900-luvun lopun tilastotieteeseen - mutta itse astrologian kokemusmaailmaa sisältäpäin me emme pääse tutkimaan, kuten emme saa tietää mitä ihmiset ajattelivat tai tunsivat ajellessaan luudalle 1400-luvulla noitasapattiin. Kollektiivisen tajunnan tapa tarkastella maailmaa ja kokea se, voi muuttua, ja se tietysti muuttaa kaiken historiallisen tarkastelun perusteita. Historiassa luodaan yhteyksiä asioiden, kulttuurivirtausten ja yksityisten ja kollektiivisten ryhmien kesken. Toisaalta voimme kysyä kuten Titus Burckhardt, eikö eri kosmologiat ole varsin intuitiivisesti syntyneitä, jolloin eri vaikutusteiden osoittaminen kulttuurista tai aikakaudesta toiseen on vain sekundaarista jälkiviisautta. Onko astrologia sisäsyntyinen tapa mieltää maailma perustuen intuitiiviseen ja arkkityyppiseen elämän ymmärtämiseen, on kysymys, joka odottaa seuraavia "tietoisuuden tieteen" vallankumouksellisia askeleita.

Astrologian sovinnainen ulkoinen historia näyttäisi olevan yhdenmukaisesti sillä kannalla että tähdet ja planeetat oivallettiin ensin animistisiksi jumaliksi (Babylonia, Egypti, Keski-Amerikan kulttuurit), sitten jumalien abstrakteiksi voimiksi (Kreikka, Rooma), sen jälkeen okkulttisiksi voimiksi (keskiaika), sitten vasta fysikaalisiksi vaikutuksiksi (1600-luvulta lähtien). Kuitenkin astrologian juuttuminen Aristoteleen perinteeseen, hierarkkiseen alkusyystä lähtevään vaikutuksen malliin, oli onnetonta, koska se piti selitysmallien etsintää kovin ulkokohtaisena ja kaavamaisena. Mutta tämäkään ei ollut astrologian vika; koko keskiaika tukeutui samaan selitykseen kaikkialla missä luonnollista selitystä kaivattiin Jumalan kaikkivaltiuden lisäksi.

Tämäkin yhdenmukaisuus on näennäistä; Plotinus, Paracelsus, Nikolaus Cusanus ja eräät muut viittasivat suoraan siihen että tähdet eivät vaikuta vaan vaikuttaja on symboleja luova ihminen itse, ja tähdet ovat "merkkejä" tästä ihmisen ja kaikkeuden välisestä "sopimuksesta". Toisaalta ihminen ei koskaan ollut tyytyväinen alistettuna sätkynukeksi tähtien pidellessä naruja vaan uskoi aktiivisesti voivansa magian kautta vaikuttaa tähtijumaliin tai demoneihin. Jos tulkitsemme astrologian subjektiiviseksi merkkikieleksi, emme ole kaukana C. G.Jungin synkronisiteetista, sillä sekin joutuu tunnustamaan että vaikka ihmisen tajunta tuottaa mielekkäitä sattumien yhteyksiä ulkomaailman kanssa, tajunta ja ulkomaailma ovat siten väistämättä aina synkronisiteetissa keskenään; ihmisen sisäpuoli ja maailman ulkopuoli heijastavat toisiaan.

Lisäksi on usealta taholta heitetty ajatus että tämä synkronisiteettien määrä ja laatu tihentyy milloin tahansa yksilön tajunta alkaa tehdä tietoista työtä itsensä kanssa. Toinen asia on miksi elämä ei ole täynnä synkronisiteetteja - ehkä näin onkin, mutta emme huomaa sitä koska tietoisuuden pitää keskittyä yksipuolisesti huomioimaan ulkoisia tapahtumia jotta säilyisimme hengissä. Yksipuolisesti tieteellinen mentaliteetti taas pyrkii dualistiseen puhtauteen; on olemassa objektiivinen maailma ja sitä usein sekoittamaan pyrkivä subjektiivinen maailma. Sovinnainen tieteen historia korostaa että kaikki edistys on tapahtunut yhdensuuntaisesti "puhdistamalla" subjektiiviset elementit pois objektiivisen tarkkailun ja tiedon käsittelyn tieltä. Ongelmana vain on että "objektiivisuus", tapahtumien ja ilmiöiden tuolle puolelle astuminen, on yksi perustavista nykyajan tietoteoreettisista ongelmista. Sellainen mahdollisuus saattaa olla harhaa, kuten monet nykyfysiikan piirissä jo ajattelevat.

Jos jaamme astrologian selitykset kahtia: a) fysikaalis-empiirisiin ja b) symbolistis-subjektiivisiin, ja valmistaudumme niiden sisällä olevaan monenkirjavuuteen, on kuitenkin selvää että emme voi hylätä kumpaakaan toisen hyväksi ennenkuin tiedämme miten maailma, maailmankaikkeus ja ihminen liittyvät lopulta toisiinsa. Astrologian todellisuuden ratkaisu siirtyy aina eteenpäin maailmankuvien muuttuessa. Nykyinen mentaliteetti suosii ratkaisua, että sisäinen ja ulkoinen, laadullinen ja määrällinen, intuitiivinen ja empiirinen todellisuus ovat toivottaman erilaisia todellisuuden puolia, mutta tämä on epätoivoisen huono ratkaisu. Voisi ajatella toistaisena tilinpäätöksenä että koko 1900-luvun ajan astrologian ja tieteen suhde on ollut kuin Goethen ja Newtonin väriopin suhde toisiinsa.

Olipa astrologian tulevaisuus mitä tahansa, on avattava silmät ja todettava että tässä ajassa (erityisesti 1965 jälkeen) on taas astrologiaa, se suorastaan tulvii sisään länsimaiseen kulttuuriin, jonka viralliset koneistot eivät reagoi mitenkään tai korkeintaan toistavat menneisyyden ehdollistamia liturgioita ja hiipivät nopeasti vanhentuvan mekaanisen "tieteellisen maailmankatsomuksen" kilven suojiin. Osa astrologiasta on arvotonta, mutta niin on osa tieteestäkin puhdasta triviaa, faktojen keräilyä ilman että ymmärrämme mihin merkitysyhteyteen ne kuuluvat. Koska uutta kirjallisuutta astrologian historiastakin ilmestyy, ja varovaiseen uudelleenarvottamiseen on ryhdytty, astrologiakin voi tulla integroiduksi paremmin tieteen historiaan ja kulttuurihistoriaan kuten myös tämän hetken mentaaliseen kokonaiskuvaan. Ernst Cassirerin määritelmä uskaltaa tunnustaa astrologian historiallisen roolin mahtavuuden: "Astrologia on, puhtaasti muodollisesti tarkasteltuna, eräs suurenmoisimmista systemaattis-konstruktiivisista yrityksistä rakentaa maailmankatsomus, mihin ihmishenki on milloinkaan uskaltanut ryhtyä."

Patrick Curry, Englannin astrologian historian tuntija, siteeraa puolestaan viisautta: "Kukaan ei omista totuutta, ja jokaisella on oikeus tulla ymmärretyksi." Voimme lisätä: tulla vieläpä ymmärretyksi OIKEIN. Kuinka suurta ja radikaalia asennemuutosta ja tieteen paradigman heilahdusta se lopulta vaatii, jää tulevaisuuden päätettäväksi, mutta selvää on että astrologia on vain yksi alue monista, jotka vaativat uudenlaista kosmologiaa ja tiedettä tullakseen ymmärretyksi oikealla tavalla. Myös muut hermeettiset ja maagiset perinteet odottavat vuoroaan. Jung kirjoitti 1950-luvulla: "Die Astrologie steht bereits von den türen unserer Universitäten." Hän saattoi olla liian optimistinen profetiassaan.

LUKU 21 Kirjasta Astrologian historia (RAN, 1993)


  Takaisin