Maailma myytin vankina – Prometheus meissä

"Ihmismielen poikkeavuudet johtuvat suurelta osin jonkin osatotuuden pakkomielteisestä tavoittelusta, jota käsitellään ikään kuin se olisi koko totuus."

- Arthur Koestler, The Ghost in the Machine.

Tämä kirjoitus on kriittinen katsaus länsimaisen kulttuurin edistyksen ihannointiin. Tätä ei voi sanoa kahdella lauseella joten juttu on vähän laajempi (viisi osaa) juttu meistä länsimaisista ihmisistä ja meidän sisäisestä maailmastamme, jossa Prometheuksen myytti hallitsee päähänpinttymän lailla yksilöitä ja massoja. Valontuojan, Luciferin, faustmaisen yli-ihmisen arkkityyppi on näyttänyt voimansa, mutta on mahdollista myös että se on jo kuluttanut myönteiset lahjansa ja sen merkkinä koko kulttuurimme on taitekohdassa, kriisivaiheessa, jonka taakse ei kukaan vielä näe.

Edistyksen idealisointi on esiintynyt maailmankirjallisuudessa neljänä käänteentekevänä teoksena, joissa käsitellään yli-ihmisen aihetta: 1) Kreikkalaisen mytologian kertomus Prometheuksesta, josta kertoivat Hesiodos ja myöhemmin tragedian kirjoittaja Aiskhylos. 2) Myytin teeman nosti tunnetuksi englantilainen runoilija ja nuori kapinallinen Percy Bysshe Shelley runoelmallaan Prometheus Unbound 1800-luvun alussa. 3) Shelleyn puoliso Mary Godwin-Shelley kirjoitti vastakkaisen version teemasta romaanin muodossa. Näin syntyi kauhukertomus Frankenstein - Uusi Prometheus. 4) Hieman myöhemmin ilmestyi saksalaisen suuren kirjailijan J.W. Goethen kaksiosainen näytelmä Faust. Kaikki ne käsittelevät Prometheukseen kytkeytyvän yli-ihmisyyden teemaa kukin omalla tavallaan ja tyylillään.

Prometheuksen myytti

Myytti tai myyttinen tarina ei ole yksinkertainen väite, joka voidaan arvioida joko oikeaksi tai vääräksi, tai edes joukoksi tosia tai vääriä väitteitä. Pikemminkin myyttisessä tarinassa selitetään havaintojamme ja tunteitamme, jotka liittyvät kokemukseemme maailmasta kerronnallisessa muodossa. Monet myyttien näkökohdat eivät tietenkään ole kirjaimellisesti totta, myyttejä ei voi nujertaa analysoimalla lause lauseelta niiden sisältämää totuusarvoa. Kirjain kuolettaa, sanoo raamattu. Viisaat ovat aina puhuneet vertauskuvin ja allegorioin kuten Jeesus. Kreikkalaiset jumalat eivät todellakaan asuneet Olympos-vuorella eivätkä sekaantuneet ihmisten asioihin. Myytit viittaavat kuitenkin hyvin todellisiin yleisinhimillisiin kokemuksiin, muuten niissä ei olisi mitään järkeä. Ymmärrämme kreikkalaisista jumalista kertovia tarinoita, koska ne jakavat joitakin meidän keskeisiä tunteitamme ja pyrkimyksiämme.

Myytit ovat yleismaailmallisia kokemuksen kategorioita, jotka ovat ikuisesti läsnä elämässä koska kaikilla ihmisillä on tuohon kategoriaan kuuluvia kokemuksia ja elämyksiä. Tarinat Ikaroksesta tai Faethonista puhuttelevat meitä, koska olemme nähneet tai kokeneet itsessämme nuoruuden taipumuksen yrittää lentää liian korkealle ja sitten syöksyä maahan ja palaa. Se on myytti hybriksestä, liiallisesta itsetunnosta, jonka vallassa voimme tehdä kohtalokkaita virheitä.

Sanotaan että kaikki myytit on kumottu ja että on siirrytty puhtaiden tosiasioiden maailmaan. Tämän äärimmäisen oikotien ensimmäinen huomattava kulkija oli Francis Bacon (1571-1626), jonka ajattelu enteili myöhempää tieteellistä empirismiä. Hänen totuuskäsityksensä perustui järjestelmälliseen induktioon. Hänen ajattelussaan oli miesvaltaisen sovinismin räikeyttä. Totuus kaivetaan vaikka väkisin Äiti-Luonnon helmasta. Edelleen meidän aikakauttamme leimaa vulgaarin empirismin ja valistushengen ”mythbusting” – ihanne. Mutta myyttejä ei voi kumota latelemalla faktoja, ne toimivat tykkänään toisella tasolla. Oikeastaan kävi päinvastoin, maailmaa – eli ihmisten yhteistä tietoisuutta – johtaa edelleen vahvasti yksi ainoa tarina, Prometheuksen myytti.

Tiedämme että Prometheus palautuu sanoihin pro=eteen ja metheus= mitata, katsoa. Prometheus tarkoittaa eteen katsovaa, tulevaisuuteen tähyävää olentoa. Prometheus oli titaani, taivaan alkujumalan Ouranoksen (tai Uranoksen) ja maa-Äidin Rhean (Gaia) jälkeläisiä. Ouranoksen ja Rhean poika oli myös Kronos (Saturnus), jolta myöhemmin Zeus (Jupiter) riisti vallan. Titaanien elämä oli väkivaltaista taistelua vallasta – ihmiskunnan myyttiset esivanhemmat olivat kovasti ihmisten kaltaisia. Taistelu alkoi ja jatkuu ihmisten maailmassa yhä.

Titaanit syöstiin alas taivaasta ja Zeus ja klassiset Kreikan jumalat alkoivat kokoontua Olympoksen vuorella. Merkittävää on että titaanien lukumäärä oli alun perin kaksitoista kuten myös Zeuksen johtamassa Olympoksen jumalten lukumäärä. Hieman epäloogisesti, mutta kuitenkin jatkuvuutta osoittaen, taivaan alkujumala Ouranos on Prometheuksen edeltäjä maailman luomisvaiheessa. Ouranos muuntui helposti muotoon Uranus. Prometheus on Uranuksen melko tarkka vastine suuressa maailmanmyytissä, astrologiassa – erilaisesta nimestään ja mytologisesta taustastaan huolimatta. Tähän palaan lopussa.

Hesiodoksen (700 e.a.a.) kertoma myytti kertoo Prometheus titaanin tulen varastamisesta jumalilta ja sen antamisesta ihmisten lahjaksi. Tuli symboloi itsellisen tietoisuuden syntyä ja ihmisen älyn kasvua. Sen myötä alkoi kiihtynyt tiedon ja tekniikan edistäminen. Rangaistukseksi ylijumala Zeus antaa kahlita titaanin kallioon. Olympoksen jumalat olivat oma maailman yläpuolella vaikuttava joukko, mutta titaanit eivät olleet jumalia eivätkä myöskään ihmisiä. He olivat jotain siltä väliltä.

Suurimmillaan myytti esiintyy Aiskhyloksen (525-457 e.a.a.) tragediassa Kahlittu Prometheus. Kallioon kahlittu Prometheus on taipumaton kun Hermes yrittää sovitella hänen rikkomustaan Zeuun kanssa:

"Häiritset minua. Intät turhaan aivan kuin kääntyisit suostuttamaan meren aaltoja. Älä vain koskaan luule, että peljäten Zeun tuomiota naisen tavoin taipuisin ja kädet kohden taivasta anoen rajattomasti vihaamaani pyytäisin kahleista minut päästämään. En milloinkaan!"

Ja niin Prometheus jää kärsimään rangaistustaan. Aiskhyloksella tiedetään olleen toinen Prometheusta käsittelevä tragedia, Prometheus, valontuoja. Shelley 1800-luvulla tavallaan jatkoi teemaa kirjoittamalla Aiskhyloksen näytelmään vastauksen Vapautettu Prometheus. Kuinka Valontuojan lahjaa on käytetty? Miksi Prometheuksen myytistä on annettu lähes poikkeuksetta hyvin myönteinen ja ihannoiva kuva? Miten myytti on vastaanotettu ja mihin yhteyksiin se on asetettu?

Prometheusta on kutsuttu myös Lucifer Valontuojaksi. Kreikan mytologiassa sen vastine on Phosphoros. Siinä roolissa se voidaan yhdistää kirjaimellisella tasolla roomalaisen mytologian Venukseen. Mutta viite Venukseen on vain pinnallinen assosiaatio. Phosphoros on myös itsevalaisevan, metallin, fosforin, kantasana. Lucifer esiintyy jumalan pahana vastavoimana John Miltonin 1600-luvun suurteoksessa Kadotettu Paratiisi, joka käsittelee enkelten lankeemusta ja karkotusta Jumalan tyköä. Milton oli läpikotaisin kristitty ja loi Luciferista Jumalan vastustajan, jota useimmiten sanotaan Saatanaksi. Lucifer mainitaan vain muutamassa raamatun kohdassa eikä sillä ole merkittävää roolia. Kosmisten voimien aatteellisessa asetelmassa ei ole väärin samastaa Saatana/Lucifer/Valontuoja Prometheuksen kanssa. Samaan joukkoon kuuluu vielä nimi Mefistofeles, joka on lähtöisin saksalaisesta kertomusperinteestä. Nämä kaikki nimet ovat saman myyttisen puun haaroja. Myytin voimasta kasvoi Prometheuksen arkkityyppi, kollektiivisessa tiedostamattomassa kasvanut fanaattinen vakaumus ihmisen ylivertaisuudesta ja kyvystä hallita kaikkea.

Se, että ihminen on kokenut itsensä mahtavaksi ja ylivoimaiseksi olennoksi, on osaksi myös kristinuskon perua. Kristinuskon jumala oli transkendenttinen, ilmiömaailman tuolla puolen, maallisten välttämättömyyksien ulkopuolella asuva ylin todellisuus. Se on vaikuttanut ihmisen vapauden kaipuuseen. Ja Jumala sanoi "Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme; ja vallitkoot he meren kalat ja taivaan linnut ja karjaeläimet ja koko maan ja kaikki matelijat, jotka maassa matelevat, ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumala kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät." Mooses I Moos: 12:26. Kristinuskon perusteeseihin kuuluu ihmisen asema kaiken muun luomakunnan yläpuolelle asetetusta Jumalan kuvana, maailman isäntänä. Mooseksen kirjan jälkeen kesti tosin kauan ennen kuin ihminen halusi nousta Jumalaksi pelkän tekniikan avulla. "Ekologisten ongelmiemme on esitetty olevan seurausta ihmisen ja luonnon suhdetta koskevista kristillisistä asenteista, jotka vallitsevat yleisesti kristityiden, uuskristityiden ja myös niiden parissa, jotka pitävät itseään jälkikristillisinä. Tämä tarkoittaa asenteita, jotka johtavat meidät ajattelemaan että olemme luonnon yläpuolella, ylenkatseellisia siihen nähden, halukkaita käyttämään sitä pienempienkin oikkujemme mukaan." Näin kirjoitti sosiologi Pekka Kuusi 90-luvun alussa.

Ihmiselle annettua vapautta on tulkittu historian kuluessa monin tavoin. Renessanssin aikana monipuolisesti menneisyyden ja oman aikansa filosofisia, esoteerisia ja uskonnollisia virtauksia tuntenut Pico della Mirandola (1463-1494) kirjoitti ihmisellä olevan valinnanvapautta, jonka mukaisesti "…ihminen voi nousta enkelien tasolle, jopa heidän yläpuolelleen, tai taantua eläimeksi. Ihmisellä ei ole valmiiksi annettua elämäntehtävää. Hänellä on käytössään oma olemassaolonsa, mutta ihmisen on itse löydettävä oleminen ja sen mieli."

Prometheus – yli-ihmisen hybris

Prometheuksen arkkityyppi nousi kirjallisuuteen Percy Bysshe Shelleyn (1792-1822) kirjoittaman Prometheus Unbound –runoelman myötä. Runoilija oli vasta 20-vuotias, itsetietoinen uuden sukupolven edustaja. Uusi oli myös Shelleyn tapa käsitellä myyttiä. Runoelma alkaa Prometheuksen ärsyttävän uhmakkaana huudahduksena Zeukselle (Jupiterille):

Viholliseni, minä uhmaan sinua! , rauhallisin ja vakain mielin, Kaiken, mitä voit tehdä loukataksesi minua, pyydän sinua tekemään; Ole paha tyranni sekä jumalille että ihmisille, mutta yhtä ainoaa olentoa et voi alistaa..... Kiroan sinut! Anna kärsijän kirouksen tarttua Sinuun, kiduttajaani, kuin katumuksen; Kunnes äärettömyytesi on Tuskan myrkyllinen viitta; Ja kaikkivoipaisuutesi tuskan kruunu, joka palavana kultana ympäröi liukenevia aivojasi.

Tästä se lähti. Antiikin myytti heräsi väkevästi henkiin ja on sen vahvasti määritellyt kulttuurimme virtausta. Tietenkään sitä ei tiedosteta suoraan vaan se liikkuu ihmiskunnan tiedostamattomassa. Länsimaiden kulttuurin ytimessä on helppo nähdä myyttinen Prometheus –titaani-vapauttaja-sankari- kapinallinen ja järjestyksen kumoaja. Kapina kohdistuu Zeukseen, Olympoksen ylijumalaan, jota Prometheus herjaa Aiskhyloksen tragediassa ennustamalla Zeuun kaatumisen jalustaltaan, ja vieläpä lopulta oman puolison, naisen toimesta. Aiskhylos antaa hävinneessä tragedian toisessa versiossa kuitenkin tragedian päättyä sovintoon Zeuksen ja titaanin kesken. Sitä mahdollisuutta ei Shelleyn runoelmassa ole. Shelley esittää Zeuun tyrannina, ei jumalallisen, ikuisen järjestyksen hyväntahtoisena ylläpitäjänä.

Shelleyn Prometheus Unbound – lyyrinen draama (1820) oli aikansa merkittävä kirjallinen versio kapinallisesta titaanista ja hänen uudesta kohtalostaan. Vaikka se oli kirjoitettu draaman muodossa, sitä ei ollut tarkoitettu esittää näyttämöllä. Se on lukunäytelmä. Aiskhyloksen Prometheus oli heltymätön jumalten vihassaan:

”Sanon sen suoraan: vihaan kaikkia jumalia. He palkitsevat hyvät työni vääryyksin.”

Mutta Shelleyn Prometheus esittää uuden jatkon tragediaan. Prometheus kärsii, mutta raivoaa sanoen olevansa suurempi kuin Jupiter, hän muistaa samalla rakkaimpaansa, Asiaa ja hänen sisartaan Pantheaa. Myös Maa kuulee hänen valituksensa ja yhtyy rintamaan Zeuksen tyranniaa vastaan. Hän mainitsee Demogorgonin, tyrannin, joka on paljon Jupiteria suurempi ja joka elää maailman kanssa rinnakkaisessa varjoalueessa. Merkurius saapuu paikalle ja pyytää Prometheusta pelastamaan itsensä paljastamalla salaisuuden, jonka vain hän tietää: Jupiterin kohtalon, johon liittyy Jupiterin oma puoliso. Kohtalo paljastuu myöhemmin kun Jupiter ja hänen uusi vaimonsa Thetis saavat pojan, joka ei ole kukaan muu kuin Demogorgonin inkarnaatio.

Asia puhuu sisarensa Panthean kanssa asioiden tilasta Prometheuksen rangaistuksen jälkeen. Pian saapuvat Echoes-joukot ja kutsuvat sisaret seuraamaan heitä. He vievät Aasian ja Panthean metsään, jossa he lopulta kohtaavat Demogorgonin, joka on eräs versio vanhoista manalan jumalista. Asia kysyy Demogorgonilta, kuka loi maailman, ja Demogorgon vastaa, että Jumala loi kaiken luomakunnassa, sekä hyvän että pahan. Asia ja Demogorgon puhuvat ylistävästi Prometheuksen panoksesta ihmiskunnalle, kuten tulesta ja tieteestä.

Demogorgon ilmestyy Olympoksen jumalille ja väittää olevansa Jupiterin jälkeläinen: Ikuisuus. Kerskuessaan olevansa voimakkaampi kuin Jupiter itse, Demogorgon saa Jupiterin pelkäämään, ja ylijumala sanoo, ettei edes Prometheus saisi häntä kärsimään turhaan. Jupiter hyökkää Demogorgonin kimppuun, mutta epäonnistuu ja putoaa vallan huipulta. Sillä välin Herkules vapauttaa Prometheuksen. Hän tapaa jälleen Asian ja kertoo tälle luolasta, jossa he voivat elää rauhassa.

Näytelmän lopussa henget iloitsevat Jupiterin lopusta, Panthea ja Ione näkevät Maan hengen siivekkäissä vaunuissa. Maa ja Kuu laulavat uudesta tulevasta aikakaudesta, joka on vapaa Jupiterin tyranniasta nyt, kun ihmiskunta tietää kaiken, myös Jupiterin salaman salaisuuden. Salamat eivät enää pysty vahingoittamaan ketään. Demogorgon puhuu näytelmän viimeiset repliikit ja onnittelee Prometheusta lopullisesta voitosta. Toisin kuin Aiskhyloksen versiossa, Prometheus ja Jupiter eivät koskaan tee sovintoa. Epäilemättä Shelleyn versio naiivisti projisoi tekijänsä tarvetta päästä vapaaksi oman elämänsä tyranneista.

Shelley versio Prometheuksesta oli toiveikas, Prometheus vapautuu kahleistaan, diktaattori Zeus/Jupiter joutuu nöyrtymään, mutta ennen kaikkea uutta on se, että Shelleyn Prometheus kaikkine loistavine älyn ja keksijän kykyineen yhdistyy Asiaan, joka naisena edustaa pehmeitä arvoja, Luontoa ja Rakkautta. Shelleyn toivoma visio tulevaisuuden maailmasta esitetään antiikin maailmalle vastakkaisena, jossa Mies/Nainen pysyvä vastakkaisuus on muuttunut toinen toistaan täydentäviksi periaatteiksi ja rakkaus kaikkea ja kaikkia yhdistävänä sidoksena ja mittana ymmärretty yleispäteväksi filosofiaksi. Mutta tällaista maailmaa ei vieläkään ole syntynyt; elämme yhä nais- ja lapsivihamielisessä kulttuurissa, jossa patriarkaalinen hegemonia on edelleen vahva ja suhde luontoon alistava ja täynnä raakaa hyötyajattelua. Siitä on tehty koko kulttuurin ydin. Prometheus-tyyppinen mies on usein äärilaitaa edustaen nopeutettua kehitysuskoa joko tieteellisin, teknisin tai hyötyajattelun antamin maustein. Ihmiskunta haluaa edelleen hallita ja alistaa kaiken ympärillään ja tämän ideologia on vahvasti maskuliininen.

Shelley itse oli kapinoivan nuoren prototyyppi: rikkaan isän poika, lahjakas Oxfordin opiskelija, joka käytti aikansa kaikkeen muuhun kuin maisterintutkinnon suorittamiseen. Shelley meni nuorena naimisiin, sai yhden lapsen, mutta oli onneton liitossaan ja etsi muita naisia. Intellektuelliperheen tytär, Mary Wollstonecraft Godwin miellytti häntä naisena ja ajattelevana kumppanina. Pariskunta lähti kohtalokkaalle matkalle Etelä-Eurooppaan 1816. Sen aikana Sveitsin Genevessä Percy Shelley, henkilääkäri ja psykiatri John Polidor, Lordi Byron ja Mary Shelley viettivät sadepäiviä kirjoittaen kauhutarinoita. Shelleyn Prometheus oli tyystin positiivinen sankarihahmo, ihannekuva, jonka varaan ihmiskunta voisi rakentaa ”paremman maailman” kuin sen, minkä hän omasta kotimaastaan löysi. Mutta Shelleyn tuleva vaimo Mary kirjoitti oman, käänteisen versionsa samasta aiheesta.

Epäonnistunut Prometheus - Frankenstein

Ei ole sattuma että idealisoidun Prometheuksen demoninen peilikuva tuli Shelleyn naiselta ja vaimolta, Mary Shelleyltä, joka kirjoitti painajaisunen perusteella Frankenstein -romaanin viihdykkeeksi, mutta tuli luoneeksi samalla jotain, joka paljasti Prometheuksen myytistä täysin uusia mahdollisuuksia. Miehet luovat hurahtaneita kehitysoptimistisia visioitaan ja naiset tulevat perässä ja palauttavat heidät maan pinnalle – kuulostaako tutulta? Victor Frankensteinin kokoon kyhäämä buginen ihmisrobotti, kertoo sen, mikä Percy Shelley jätti tarinastaan kokonaan pois. Pariskunnan psykologinen dynamiikka oli hyvin kuvaava. Shelley ihannoi Prometheuksen myyttiä ja sen sanomaa vapaudesta, jota hän kaipasi jouduttuaan napit vastakkain isänsä ja oman jäykän brittiläisen yhteiskunnan kanssa. Hän tarvitsi myyttiä voidakseen perustella omaa vapauden tarvettaan ja sitoutumisen pelkoaan.

Mary Shelley kriittisenä Neitsyt -naisena loi Frankensteinin luoman hahmon Prometheuksen synkäksi peilikuvaksi ja varoittavaksi opetustarinaksi siitä, mihin ihmisen kiihtynyt tarve ryhtyä luojaksi, johtaa. Frankensteinin hirviö oli ihmisen kaltainen, tosin keskeneräinen eikä kaunis katsella. Se ei kuitenkaan ollut ihminen; se osasi reagoida kuin ihminen, mutta siltä puuttui sielu. Mary Shelleyn uusi Prometheus oli epäonnistunut koe, siitä kehkeytyi epäsynty, luonnottomuus, joka loppujen lopuksi kaipasi hyväksyntää ja rakkautta osakseen kuten ihmiset, mutta joutui tappamaan luojansa läheisimmät ihmiset. Se ei voinut elää koska maailmassa ei ollut ketään, joka olisi jakanut epäihmisen kokemukset. Siltä puuttui naispuolinen kumppani. "Onko joka miehellä puolisonsa, ja joka pedolla kumppaninsa – kaikilla, paitsi minulla? Minulla oli rakkautta, ja siihen vastattiin inholla ja kavahduksella: Sinä ihminen!"Merete Mazzarella summaa asian kirjoittamalla Frankensteinin hirviön edustavan ”sielun yöpuolta". Tai pikemminkin se edustaa sielun kuolemaa ja maskuliinisen puolen kiihtynyttä halua hallita elämää luomalla kuolleista osista uusi keinotekoinen uljas olento.

Mary Shelleyn versio yli-ihmisen tavoittelusta on nuoren naisen kömpelö, paikoittain amatöörimainen tekele, mutta se antaa terävän kontrastin luonnollisuuden ja luonnottoman välillä. Jos mies älynsä ja tieteensä hybriksen voimin tyhjentää viimeisenkin jäljen psyykestään naiseudesta, äidistä ja äiti-maasta, hän alkaa ihannoida luonnottomuutta, maailmaa, joka on tyhjä tunteista ja subjektiivista elämyksistä, kuulumisen tunteesta maailmaan ja maailmankaikkeuteen. Mary Shelleyn varhainen nuoruus feministisen ja älyllisen äitinsä Mary Wollstonecraftin ja kirjallisen isänsä William Godwinin kanssa ehdollisti häntä aikakauden edistysideoille. Myöhemmin hänen prometheusmaisen miehensä Percy Shelleyn ja hänen ystäviensä kuten Byronin kanssa vietetty aika loi vahvan siteen Maryn ja psyykkisen Prometheuksen arkkityypin välille. Hän ymmärsi sitä omalla tavallaan, mutta terve naisellisuus hänessä kauhistui Prometheuksen valtaa sielussa. Victor Frankenstein rakensi kuumeisesti hirviötään unohtaen kaiken muun, lykäten häitään morsiamensa Elisabethin kanssa. Hirviö vaati Frankensteinia luomaan hänelle kumppanin, mutta Frankenstein epäröi ja alkaa pelätä hirviöiden synnyttävän kokonaisen uuden epäluotujen sukukunnan, joka hävittää ihmiskunnan. Siksi hän tuhoaa naispuolisen hirviön ennenkuin se valmistuu. Frankenstain ja Elisabeth avioituvat mutta pian niiden jälkeen hirviö surmaa morsiamen. Frankenstein ei antanut hirviölle puolisoa eikä Frankenstein saanut pitää Elisabethia. Tuho oli molemminpuolista.

Frankenstein eli uusi tai moderni Prometheus ilmestyi vuonna 1818. Sitä muokattiin useaan otteeseen ja kiistoja on käyty siitä kuinka paljon se oli Maryn luomus, kuinka paljon hänen miehensä. Maryn nimeä ei ollut ensimmäisessä painoksessa vaan annettiin ymmärtää että Percy Shelley olisi kirjoittaja. Näin saatiin kirjalle lisää myyntiä. Hullu tiedemies, Victor Frankenstein halusi luoda oman aikansa tieteellisin perustein uuden olennon elävöittämällä kuolleita soluja sähköisesti. Mutta hän tuli luoneeksi epäolennon, joka toi pelkkiä onnettomuuksia mukanaan. Asetelma oli yksinkertainen. Muuttamalla luonnon järjestystä, ihminen päätyy tuhoisalle tielle. Romaanissa hirviö tuhoaa luojansa, Frankensteinin läheiset ja päätyy takaa-ajon lopulla pohjoisnavalle ja häviää hyiseen maisemaan. Kun elämän pyhyys kielletään ja ruvetaan kokeilemaan mistä saisi korvausta, sitä syntyy luomalla uudenlaisia keinomyyttejä fiktiivisistä sankareista tai pyhittämällä tekniikan saavutuksia ja sen luojia. Populaarikulttuuri on tässä ansioitunut.

On huomattava että molemmat Shelleyt olivat tuohon aikaan hyvin nuoria, Mary oli 19-vuotias ja Percy hieman yli kaksikymmentä. Prometheuksen myytti vetoaa aina vahvasti nuoruuteen kuten koko länsimaisen kulttuurin dynaaminen luonne. Nuoriso määrää paljon siitä, mitkä asiat ovat muodikkaita, mitä kannattaa seurata, mitä esineitä ja aatteita kuuluu elämäämme. Tietotekniikka, kännykät ja niihin liittyvä somealustat ovat tänään nuorten hallussa. Nuorten sukupolvien mieli ja kieli muokkaantuu välineiden mukaan. Vanhemmat sukupolvet taapertavat perässä, mutta eivät opi kirjoittamaan tekstiviestejä kahdella peukalolla. Epäilemättä nuoriso kokee olevansa kehittyneempi versio ihmisyydestä pelkästään tämän vuoksi. Mutta se ei välitä siitä, mitä niillä kahdella peukalolla tehdään, mikä on lähetettyjen ja vastaanotettujen viestien sisältö. Sisällöllisesti arvottomien ja usein vaarallisten somealustojen avulla tahkotaan satojen miljardien vuosivoittoja omistajille. Rahaa tehdään tyhjyydellä. Tärkeintä on tekniikka, joilla asioita saadaan aikaan, ei se, mitä tehdään. Väline on viesti, sanoi jo Marshall MCLuhan, mutta tuskin tiesi vielä miten konkreettiseksi ajatus muuttuisi.

Jopa kännyköiden ja tietokoneiden kuvamaailma emojineen on lasten tasolla. Ratkaisevassa vaiheessa, jolloin Prometheus -myytti löi itsensä läpi, 1700-luvun loppupuolella useat Suuren vallankumouksen johtomiehet olivat kolmenkymmenen korvilla kuten Robespierre, joka mestattiin 36-vuotiaana. USA:n kulttuurin henki on ikuisesti murrosikäinen. Uuden tietotekniikan myötä monissa Euroopan maissa myös vanhempi ikäluokka putoaa kärryiltä. Nykyinen suunta Suomessakin on sama. Yhä nuorempana yhteiskunnallisia johtoasemia annetaan kolmekymppisille, joilla on vielä bileikä kesken, ja elämänkokemusta ja viisautta on elämänpankissa tallennettuna vähän. Kohta poliittisia johtajia koulitaan jo lukioiässä ja työnnetään sopivat ehdokkaat valtiotieteelliseen tiedekuntaan hankkimaan sopivaa koulutusta tulevaa uraa varten.

Raimo Nikula, 10.04.2023.