Maailma myytin vankina – Prometheus meissä - osa 2

Faust – Goethen versio

Prometheuksen ja Frankensteinin teemat toistuivat ja syvenivät Johan Wolfgang von Goethen (1749-1832) Faust-runoelmasssa, josta ilmestyi kaksi osaa (I osa1808 ja II osa 1832). Faust perustuu löyhästi 1500-luvulla eläneen Johannes Faustin perinnetarinaan, jota Goethe muunteli. Siinä ylimielisen ihmisen järjen teema sävyttyy kristillis-eettiseen suuntaan. Mefistofeles on runoelman saatanallinen hahmo, jumalan vastapeluri. Jumala ja Mefistofeles tekevät sopimuksen keskenään oppineen monitieteilijä Faustin kohtalosta. Mefistofeles auttaa tyytymätöntä Faustia saavuttamaan kaikki maalliset tavoitteensa, täydellisen tiedon, mutta kuoleman jälkeen Mefistofeles saa Faustin sielun haltuunsa. Ovela ja häikäilemätön Mefistofeles tuntee ihmisen dilemman puhuessaan Luojalle:

"Maan pikkujumala hän aina sama on, kuin luomis-päiväst’ alkain, yhtä tolkuton. Paremmin hiukan eläis hän, jos sulta , ei kipinää ois saanut taivaanvalon tulta, älyä, jota käyttää tämä kempi, jott’ eläintä on eläimellisempi! Jos Teidän armollenne saan sen virkkaa, niin muistuttaa hän pitkäkoipi-sirkkaa, mi lentoon pyrkii, hyppää loikkien, ja taas soi maasta vanha virsi sen. No, heinissään jos pysyis, ilman tenää, Mut joka sopukkaan hän pistää nenää."

Maagisten taitojen ja astrologian (!) harjoittaja Faust saa sopimuksen mukaan toteuttaa maksimaalisesti omia tavoitteitaan; hän saa kauniin Gretchenin, (suomenkielisen version kääntäjällä Otto Mannisella, nimi kääntyy ”Margareeta”; mutta hän käyttää myös molempia nimiä) surmaan tämän veljen, ja pystyy Mefistofeles/Saatanan avustamana voittamaan vihollisensa ja kilpailijansa ja tekemään ihmetekoja.

Faustin toisessa osassa, joka ilmestyi postuumina 1832 Mefistofeles raivaa Faustille tietä yhä korkeammalle, hänestä tulee hovimies. II osa Goethe käsittelee Faustin tarinan kautta oman aikakautensa sosiaalisia, psykologisia, historiallisia jopa poliittisia asioita. Moniulotteisena draamassa on syvyyspsykologisia elementtejä; Faust sukeltaa arkkityyppiseen Äitien maailmaan, jossa on naiseuden jaloin muoto. Sitä edustaa Troijan Helena, johon Faust rakastuu. Alkemian avulla luotu pieni keinoihminen, Homonculus, vie Mefistofeleen ja Faustin noitasapattiin, jossa he kohtaavat antiikin jumalia ja jumalattaria. Vaellus noitasapatin areenalla huipentuu unenomaiseen näytelmään, jossa esiintyy Goethen aikalaisia, ystäviä, tukijoita, vastustajia ja rakkaimpia. Walpurgin yö on kuin huumetrippi, jolloin alitajunnasta purkautuvat visiot vievät mennessään. Faust rukoilee epätoivoisena Mefistofeleeltä poispääsyä, mutta sitä ei suoda. Samaan aikaan Gretchen kärsii vankilassa syytettynä oman lapsensa hukuttamisesta ja kaipaa kuolemaa. Faust on myös epäsuorasti syyllinen Gretchenin äidin kuolemaan ja lopulta myös Gretchenin elämän tuhoutumiseen.

Faust elää yhdessä Helenan kanssa ja he saavat lapsen, Euforionin (Euforia= "haltioituminen"), joka kuitenkin menehtyy traagisesti ja Helena katoaa Faustin elämästä kuten aikaisemmin uskonnollisesti virittynyt, puhdas, neitsyt-Marian kaltainen Gretchen. Mefistofeles auttaa Faustia lisäämään suosiotaan Saksan Keisari Kaarle V:n hovissa ja voittamaan valtakunnan viholliset taistelussa demoniarmeijan avulla. Lopulta Faustilla jää vain halu hallita omaa luontoaan. Hän yrittää pidentää siitä saatua ekstaasia, mutta vajoaa kuolleena maahan. Mefistofeles vaatii sopimuksen mukaan hänen sieluaan, mutta Mefistofelen sopimus Faustin suhteen antoi Faustille kuitenkin mahdollisuuden pyrkiä johonkin pohjimmiltaan myönteiseen, ja näin hänen sielunsa saattoi pelastua. "Joka ponnistelee lakkaamattomassa vaivannäössä, sille me voimme antaa lunastuksen". Maagista sanaa, joka olisi vienyt hänet kuolemanjälkeiseen kadotukseen, hän ei kuitenkaan lausu vaikka Mefistofeles niin luulee. Mefistofelen vahingonilon aikana enkelit laskeutuvat alas ja hakevat Faustin sielun kuolemattoman osan, mikä merkitsee lunastusta ja pääsyä korkeimpiin maailmoihin. Näin tragedia saa onnellisen lopun.

Goethen Faust on huomattavan moniulotteinen versio yli-ihmisen teemasta. Se on psykologisesti ja moraalisesti moderni teos ollakseen 1800-luvun alun tuote. Teos jätti jälkeensä sanonnan ”faustinen ihminen”, jolla vieläkin tarkoitetaan ihmistä, joka pyrkii ymmärtämään ja tavoittamaan ja hallitsemaan kaikkea. Faust on yksi titaanisen yli-ihmisen räjähtänyt versio ja se ennakoi ihmiskunnan ylimitoitettua hybristä.

Rakkaiden ihmisten tuhoutuminen liittyy erottamattomasti Prometheus/Faustin teemaan. Percy Shelley oli tietysti hyvin prometheusmainen ihmistyyppi. Hänen hylkimänsä ensimmäinen vaimo teki itsemurhan 30-vuotiaana. Shelleyn ja Maryn yhteisistä lapsista ei ollut paljon iloa. Ensimmäinen lapsi eli vain muutaman viikon, tytär Everina eli vuoden ja kuoli sairauteen, samoin William, joka kuoli 3-vuotiaana. Viimeinen lapsista syntyi 1819 ja hän eli normaalin elämän ja kuoli 70-vuotiaana eikä ollut innostunut kuuluisista vanhemmistaan. Shelley itse hukkui hieman alle 30-vuotiaana, hänen ystävänsä ja aatetoverinsa Lordi Byron kaatui Kreikan vapaustaistelussa 36-vuotiaana, henkilääkäri Polidor teki itsemurhan vajaat 26-vuotiaana. Mary Shelley eli 53-vuotiaaksi eikä mennyt uudeleen naimisiin. Fankensteinin hirviö tappaa luojansa ja hänen morsiamensa ja häipyy itse tuntemattomaan. Goethen draamassa Faustin rakastettu Gretchen kuolee väärään ihmiseen rakastuneena. Ihannenaisen, Helenan kanssa saatu lapsi menehtyy hänkin. Frankensteinin omaiset ja läheiset kuolevat hirviön surmaamina. Faustisten ihmisten ympärillä on kylmä, ylimielinen tyhjiö. Jos sinne joku uskaltautuu, hän joutuu uhraamaan itsensä. Tämä näyttää koskevan myös luovia ihmisiä, jotka käsittelevät intensiivisesti Prometheus/Faust –teemaa "vain mielikuvituksessaan".

Samaa Faustin tarinaa olivat käsitelleet monet muutkin kirjailijat ennen Goethea. Varhaisissa versioissa Faustia ei pelasta Gretchenin rakkaus eikä mikään muu vaan Mefistofeles/Saatana vie omansa. Shakespearen aikalaisen ja kaverin, Cristopher Marlowen, näytelmä Faustista ilmestyi 1606. Myös moderneja versioita on olemassa, mm. Thomas Mannin laaja romaani Dr. Faustus (1947), jossa pääosassa on säveltäjä ja muusikko Adrian Leverkühn, joka tartuttaa tieten tahtoen itseensä syfiliksen päästäkseen syvemmälle maailmoja syleilevän inspiraation sisään. Kuten Faust, hän tekee paholaismaisen olennon kanssa sopimuksen, joka takaa sen että Leverkühn nousee oman alansa huipulle, mutta hintana oli täydellinen ihmisistä, ystävyydestä ja rakkaudesta luopuminen – prometheusmaisen kohtalon tunnusmerkki. Huipulla titaaninen ihminen on lopulta yksin tuijottaen kuilun syvyyteen - ja kuilu tuijottaa takaisin. Mannin romaanin taustalla kuuluu hajoavan Euroopan kaaos, nousevan fasismin marssin jytke, tuleva sota ja kärsimykset. Lopulta Leverkühn sairaus romahduttaa hänen henkiset toimintonsa lapsen tasolle ja hän jää sukulaistensa hoidettavaksi. Tämä voisi viitata yli-ihmisen ajatuksen kanssa painivaan Nietzscheen, joka suistui mielisairauteen ja eli loppuvuotensa sisarensa hoidossa. Thomas Mannin poika, Klaus Mann, kirjoitti myös itsensä myymistä alleviivaavan romaanin Mefisto (1936), mutta siinä perin inhimillinen ja opportunistinen teatterinjohtaja myy kykynsä nousevalla natsivallalle, joka edusti Prometheuksen ideologian antiteesiä. Natsit palkitsivat hänen alamaisuutensa nostamalla päähenkilön teatterin menetykseen.

Kuten Prometheus, on Faust pakkomielteisesti kiinnostunut saamaan kaikki luonnon voimat haltuunsa ja alistamaan ne. Faust symboloi myös koko ihmiskunnan viettymystä hallita luontoa omien tarpeidensa ja oikkujensa tyydyttämiseksi. Nyt olemme pitkällä tässä saatanallisessa projektissa. Mitä näkymiä tästä eteenpäin avautuu? Sitä olisi jokaisen hyvä miettiä nykyisessä tilanteessa, jossa Pandoran jättämä toivon hitunen lippaan pohjalla näyttää hyvin pieneltä, sen näkemiseen tarvitaan mikroskooppia.

Prometheus myytin imeytyminen länsimaisten ihmiseen

Prometheuksella oli monta roolia Kreikan mytologiassa. Se oli titaaneista viisain, Epimetheuksen ja Atlaksen veli, valontuoja, kulttuuriheeros, joka ei ainoastaan tuonut valon (itsetiedostuksen, tiedon valon ja tieteen) ihmiskunnalle vaan opetti ihmisiä monipuolisissa tiedoissa ja taidoissa. Ne hän oli oppinut vuorostaan Pallas Athenelta, Zeuksen viisaalta tyttäreltä, joka oli syntynyt valmiina isänsä päästä. Athene on siis ”pään tytär”, aivonainen. Athene opetti Prometheukselle arkkitehtuuria, tähtitiedettä, matematiikkaa, navigointia, lääketiedettä, metallurgiaa ja muita hyödyllisiä asioita, joiden varassa ihmiskunnan kehitys saattoi edistyä. Zeus oli jo työlääntynyt ihmiskunnan nopeaan kehitykseen ja uhkasi hävittää koko ihmisrodun, mutta säästi sen Prometheuksen kiihkeästi vedotessa sen puolesta.

Jotkut ovat tulkinneet Prometheuksen vastakulttuurin myyttinä. Jupiterin johtamat jumalat pitivät yllä perinteistä järjestystä, Prometheus sekaantui siihen ja eriytti ihmiskunnan Olympoksen jumalten maailmasta. Mutta kuten usein käy, vastakulttuurin henkiset virtaukset nopeasti imeytyvät valtakulttuuriin ja muuttuvat sen konservatiivisiksi tukijoiksi. Ihmiskunta sai oman järjen valon ja alkoi kiihdyttää sen voimalla omaa kehitystään. Alkuperäistä järjestystä vastaan nousevat muuttuvat pian systeemin palvelijoiksi. Prometheuksen kipinän sytyttämä ihmisen mieli on lopulta yhtä taantumuksellinen kuin Olympoksen jumalten luoma perinteinen maailma, mutta siinä on vain prometheusmainen, pakkomielteinen taivaalle tähyävä kärki.

Kaikista myyteistä juuri Prometheus tarjosi parhaan mahdollisen myyttisen perustan kehittää maailmankuva, jossa korkein mahti, Jumala, on kuollut. Prometheus oli varas ja kapinallinen, ja hän sai ikuisen rangaistuksen teoistaan. Hän kiisti Jupiterin ylivallan. Jumala (Jupiter) moraalisen elämän takeena oli jo 1800-luvulla hävinnyt, ihmiskunnan täytyy kehittyä ilman sitä. Jumalaa ei tarvita, se ei selitä mitään, maailma pyörii omin voimin eikä jumalan olemassaololla ole tieteellistä näyttöä, siksi sen poistaminen on sallittua – vai onko? Mitä siitä on seurannut, sitä me kaikki olemme todistamassa. Jos ei ole mitään absoluuttia ihmisen yllä, ihmiset luovat oman versionsa kaikesta. Moraalilla ei ole takuumiestä taivaassa. Yli-ihmisyyden palvojaa, Nietzscheä, tämä uusi vapaus kiinnosti suuresti, liikaakin, kuten koko hänen jälkeistä ihmiskuntaa. Dostojevskin Raskolnikov, Prometheus-hahmo hänkin (millään perinteisillä normeilla, joiden takuuna on jumalan ikuinen järjestys, ei ole todellista arvoa), päätti käyttää vapautta hyväkseen ja surmasi vastenmielisen koronkiskurimuijan, mutta ei päässyt eroon syyllisyydestään ja ajautui tunnustamaan tekonsa.

Prometheus on "tulevaisuuteen näkevä" titaani, jonka suurin lahja ihmisille on tieto/tiede. Voi tosin olla viisaampaa sanoa, että Prometheus on nykyisen elämänmuodon ja tiedon rajoituksilla varustettu kiikari, jolla voi uskoa näkevänsä tulevaisuuteen. Prometheuksen myytin vahvistuminen kollektiivisessa tiedostamattomassa merkitsi lopullista mythoksen ja logoksen eroamista toisistaan. Syntyi käsitys ”modernista ajasta”. Bruno Latour sanoo: "Adjektiivi moderni tarkoittaa uutta järjestystä, kiihtyvyyttä, katkosta tai vallankumousta ajassa." Tässä Prometheuksen myytin mukaisen elämänkatsomuksen modernissa ajassa tiede ottaa korkeimman totuuden paikan. Tieteen johtamana ihminen alkaa hallinnoida maailmaansa omin voimin, mutta samalla paljastaa heikkoutensa. Prometheuksen jalanjäljissä länsimaisen ihmisen on mahdotonta hyväksyä mitään itselleen yläpuolista mahtia."Kiersin avaruudessa - en nähnyt Jumalaa. Jumalaa ei siis ole olemassa". Näin sanoi Juri Gagarin, neuvostokosmonautti, joka kiersi avaruudessa muutaman kierroksen maapallon ympäri 1961. Näin naiivilla tasolla tiede yhä arvailee mitä on olemassa, mitä ei. Kosmonautti ei tavannut jumalaa avaruudessa; kirurgi ei löydä kuolematonta sielua avattuaan ihmisen; lapsi menettää uskonsa koska ei näe vanhaa valkopartaista ukkoa tarkkailevan meitä pilven päältä. Käsitys jumaluudesta ei näytä kehittyneeltä, se on sekä lapsissa että aikuisissa lapsellista. Sananvapauden turvin on ruvettu pilkkaamaan niitä kulttuureita, joissa on vielä uskoa jumalaan. Ego on vain tietoinen osa kokonaisminuudesta, juuri siksi Prometheus järjen myyttinä vihaa kaikkea, mikä ei kuulu järjen hallinnan alaisuuteen. Siitä tulee ateistinen, dogmaattinen, fanaattinen ja lopulta tuhoisa.

Prometheuksen myytissä on vahva narsistinen piirre: huumaantua omasta ihmisenä olosta joka saavuttaa jumalten maailman ja ylittää sen. Siksi Prometheuksen elämäntunnon valtaamissa miehissä on dynaamisuutta, joka usein karkaa käsistä ja muuttuu epärealistiseksi haluksi muuttaa kaikki kerralla, hypätä eteenpäin tai ylöspäin vaikka edessä on vain tyhjyyttä. Nykyisin vallalla oleva materialistis-mekanistinen maailmankuva tukee suoraan tätä: jumala ei luonut ihmistä vaan ihminen loi jumalansa. Ja ihminen voi myös hylätä menneisyyden jumalat ja nostaa esiin (tai valmistaa) uudet jumalansa. Ihmisen arvon kohottajana Prometheus on ainutlaatuinen, mutta vaarallinen. Perinteinen idealistinen filosofia asetti ihmisen Luonnon ja Jumalan väliin, mutta Prometheus toi tulen ihmisille, jotta nämä näkisivät olevansa itse tulevia jumalia. Runoilija Shelley, joka samastui Prometheukseen vahvasti sanoi, että "Ainoa mielikuvituksen luoma olento, joka lainkaan muistuttaa Prometheusta, on Saatana". Saatanakin halusi irrottaa ihmisen jumalasta. Jos tulkitaan Jumala yksinkertaisesti "Kaikkeuden periaatteeksi", Saatana on se voima, joka haluaa erota Kaikkeudesta. Silloin se esiintyy kosmisen Prometheuksen roolissa. Monen ajattelijan mielestä Saatana hallitsee nyt maailmaa suvereenisti eivätkä aktiiviset kristityt uskovaiset tee poikkeusta ja rupea vastustaa Prometheuksen valtaa. Prometheuksen myytti oli myös nuoren Karl Marxin suosikki. Epäilemättä hän näki siinä etäisen esikuvan, joka tekisi samaa kuin hänen teoriansa - vapauttaisi työväenluokan kapitalismia pyörittävän omistavan luokan sortvallasta.

Valistuksen projektissa

Historiallisesti vasta valistusaika (1730-1760) nosti Prometheuksen myytissä piilevän muutosvoiman kulttuurivirtauksen keskiöön. Mutta vähäisempiä merkkejä prometheusmaisista pyrkimyksistä oli nähtävissä jo Rooman vallan aikana. Keskiaikana kristillinen usko piti ihmiskuntaa nöyryydessä, mutta luonnon edessä ihminen koki valtansa suuruuden. Valistuksen järkeä korostavat kirjailijat ja ajattelijat pohjustivat yhteiskunnallista muutosta ja antoivat sille teoreettiset raamit. Ateistinen rationalismi voimistui valistuksen aikana. Yhteiskunnallinen muutos vaati käytännön poliittista liikettä. Moderni aika ei syntynyt tyhjästä, se synnytettiin. Sitä johtivat kellareista nousseet asianajajat ja massojen intohimoja lietsovat lehtimiehet ja kynäilijät. Suuri vallankumous oli hyvin moderni siinä mielessä, että propagandalla oli merkittävä osuus sen synnyssä. Prometheuksen ihannetta seuraa halu kääntää asiat nurin; Ranskassa suuri vallankumous leikkasi kirurgisesti yksinvallan yhteiskunnasta ja nostamalla alemmat luokat edustajineen huipulle. Leikkaus ei ollut siisti. Valta kuuluu kansalle, aatelisten ja papiston erioikeudet poistettiin ja näiden säätyjen merkitys yhteiskunnassa laski huomattavasti. Vallanhimo kuitenkin tuhosi kumouksen rauhallisen etenemisen. Kumouksen johtajat juonittelivat vastapuolensa edustajat giljotiiniin kunnes viimeisetkin suurten johtajien päät oli nostettu tikun nokkaan. Valtioterrorismin jälkeinen aika ei vahvistanut vallankumouksen ihanteita. Yhteiskunta oli muuttunut, mutta kiihkeiden kumouksellisten tasavaltalaisvuosien jälkeen valtaan nousi taas yksinvaltias, Napoleon. Äärimmäisen kansanvallan resuinen kansanjoukko Pariisin kaduilla sai tahtonsa läpi, mutta kumouksen jälkeen seurasi taas äärimmäisen itsevaltainen kausi, joka päättyi vasta Napoleonin karkotukseen St. Helenan saarelle 1815.

Ranskan suuri vallankumous sinetöi Prometheuksen ihannekuvan vallitsevaksi länsimaisessa yhteiskunnassa. Vapaus-veljeys-tasa-arvo nostettiin vallankumouksen iskulauseiksi. Vallankumous alkoi massojen tyytymättömyydestä. Tyytymättömyyttä kuningasvaltaan, kirkon vaikutusvaltaan ja ihmisoikeuksien puuttumiseen olivat olleet valistusajan kirjailijoiden syytösten kohteena. Rousseau, Voltaire ja Diderot ja D’Alambert ja muut tähdensivät toistuvasti sitä, että ranskalainen yhteiskunta yksinvaltaisine järjestelmineen oli vanhentunut ja hyvin epäoikeudenmukainen. He vaativat sen radikaalia uudistamista. Uudistukset tulivat, mutta epäoikeudenmukaisuus ja taloudellinen tai poliittinen tasa-arvoisuus ei ole lisääntynyt muuten kuin muodollisella tasolla. Valistusfilosofit olivat joukko ajattelijoita ja kansanvalistajia, jotka olivat saaneet kipinän ajan tieteestä ja sen vaatimuksista päästä eroon uskonnon hapatuksesta, ennakkoluulojen ja tunteellisten asenteiden vaikutuksesta. He vaativat yksinkertaista rationalismia. Kanaalin toisella puolella, Englannissa, puhuttiin mielellään Järjen aikakauden syntymisestä. Se koettiin vapautuksena menneiden vuosisatojen ajattelun rajoituksista ja uskonnollisista dogmeista. Entä nyt, kun Järki ja sen lapsi, Tiede, on muuttunut rajoja vartioivaksi dogmaattisuuden lähteeksi? Vertaa katolisen kristinuskon absoluuttista dogmia: "Ei ole pelastusta kirkon ulkopuolella" tieteen vastaavaan: "Ei ole totuutta empiirisen tieteen ulkopuolella".

Myytin Valontuojasta voi nähdä tässä suurena, mutta useimmiten tiedostamattomana taustavaikuttimena länsimaisen kulttuurin kehityksessä uudella ajalla. Valistuksen järjen palvonta loi sille hyvän alustan, Amerikan itsenäistyminen synnytti sille uuden kotimaan, Suuri vallankumous 1789 lähtien teki prometheusmaisen kumouksen ja käänsi yhteiskuntajärjestyksen nurin tavalla. Shelley uudisti ja mullisti Prometheuksen sanomaa romanttisen aikakauden kiihkeässä hengessä, vapautti titaanin, johon samastuneet massat vapauttavat itsensä näkemästä tekojensa ja ihanteidensa pitkäaikaisia kielteisiä seurauksia. Mutta Shelleyn versio oli myös vastaus Ranskan vallankumouksen virheisiin ja siihen, että tyranni vaihtui toiseen. Shelley halusi näyttää, miten vallankumous voitaisiin suunnitella siten, että vältettäisiin juuri tämä, ja näytelmän lopussa ei olekaan ketään vallassa; oli syntynyt anarkistinen paratiisi.

Tiede Prometheuksen aseena

Meidän aikanamme sama henki virtaa tieteestä ja valtavasta elämänhallinnan tarpeesta, johon kuuluu sivuilmiönä luonnon täydellinen alistaminen ja hyväksikäyttö. Siitä on valitettavasti tullut luonnon tuhoamista. Elämä ei siedä täydellistä hallintaa, mutta ihminen yrittää sitä toistuvasti. Tieteessä haaveillaan edelleen täydellisen ihmisen kaltaisen robotin luomisesta. Prometheuksen valtaamat ihmiset olivat – ja ovat tänäänkin – kiihkeitä järki-ihmisiä, jotka loppujen lopuksi päätyvät oikaisemaan monimutkaisia tai moniulotteisia kysymyksiä ja menevät helposti äärimmäisyyksiin. Valistuksen aika vahvisti Prometheuksen myytin mukaista vapautumisen ihannetta, mutta irtipäässyt vapauden tavoittelu on johtanut elämän arvottomuuden ja merkityksen puutteen kokemiseen.

"Tieto on valtaa", nousi suosituksi fraasiksi ja on pysynyt sellaisena meidän päiviimme asti. Tiedon avulla ihminen vapautetaan luonnon armoilta ja ohjataan ihmisen itsensä luomaan paratiisiin. Tämä sama tavoite oli tosin myyttisellä ja uskonnollisella ajattelulla, jonka valistus halusi hävittää. Ja samalla tavalla valistuskin tehtävässään epäonnistui. Vapautumisen sijasta valistus loi entistä tehokkaammat vallankäytön keinot. Tätä Frankfurtin koulukunnan sosiologit ja filosofit (Adorno, Habermas, Horkheimer ja Marcuse), ovat painottaneet järjen kritiikissään. Jürgen Habermas kirjoittaa: "Ja tämä prosessi, myyttisten voimien kukistaminen, herättää kohtalonomaisesti henkiin myytin yhä uudelleen, he (Adorno ja Horkheimer) väittävät. Valistus vajoaa takaisin mytologiaan." Yksinkertaistetaan: Valistus rakentui edistysmyytin varaan. Habermas jatkaa:"Moderni, täysin rationalisoitu maailmaa on vain näennäisesti vapautettu illuusioista; sen yllä lepää demonisen järkevyyden ja tappavan eristämisen kirous." Tiede on tärkeä osa edistysmyyttiä. Nykyisen maailmankuvaa edustava tiede vajoaa takaisin irrationaalisuuteen silloin kun sen perusteesejä haastetaan. Sellainen haaste tuli mm. Michel ja Francoise Gauquelinin astrologiasta tekemistä tilastollisista tutkimuksista. Heidän tuloksiinsa reagoi Ranskan akatemian jäsen Jean Rostand sanoen: "Jos tilastotiedettä käytetään tukemaan astrologiaa, en usko enää tilastotieteeseen." Myöhemmin, postmodernin ajan filosofi Jean-Francois Lyotard sanoi valistuksen perinteestä: "Varmuus siitä, että tiedon lisääntyminen ja järjen harjoittaminen johtaisi vääjäämättä ihmiskunnan vapautumiseen, murtuu ja osoittautuu epävarmaksi ja kontingentiksi uskomukseksi."

Prometheuksen puolivillainen ymmärtäminen – tai kaikkien myyttien totaalinen nollaaminen kuten nykyään on tapana – on tuonut suuria ongelmia. Prometheuksen ihanteet ovat nivoutuneet osaksi länsimaisten valtioiden rakenteita, koululaitosta, yhteiskunnan virallisia laitoksia ja traditioita. Prometheuksen titaaniset pyrkimykset ovat vahvistaneet länsimaisen kulttuurin ylimielisyyttä ja alttiutta ylilyönteihin ja hallitsemattomaan luonnon tuhoamisvimmaan ja ihmisyyden pelkistämiseen. Kaikki luulevat tietävänsä sen että Prometheuksen myytin lupaamat vapaudet ja edistysaskeleet ovat kaikki tervetulleita ja merkkejä oikeasta suunnasta. On etukäteen päätetty että näin on. Mistä se varmuus tulee, ellei ihmiskunnan sisältä, kollektiivisesta alitajunnasta nousevasta arkkityypistä, joka on alistanut kaiken muun alleen. Luulisi että olemme oppineet menneisyydestä että uusia vapauksia on annettava vasta sitten kun ihmiset ovat kypsiä ottamaan niitä vastaan ja käyttämään niitä vastuullisesti. Oswald Spengler profetoi jo 1920-luvulla käänteentekevässä kulttuurihistorian analyysissään Länsimaiden perikato Lännen tuhoa. Hän näki länsimaisen kulttuurin ohittaneen jo kukoistuskautensa, se ei pysty enää uudistumaan vaan toistaa itseään, luo jäljitelmiä ja keinotekoisia variaatioita kaikesta. Yhteiskunnat sulautuvat yleisvaltioksi, joissa yhtenäisyys tuottaa synteettistä elämäntyyliä, jäljitelmiä ja pseudouudistuksia.

Yhdysvallat oli ensimmäinen synteettinen valtio ja nyt meillä on toinen tulossa, Eurooppaa yhtenäistävä EU lainsäädäntöineen ja byrokratioineen. Se kehittyy kohti Euroopan yhdysvaltoja. Meihin on istutettu kollektiivisen psyyken "faustinen" myyttinen alkukuva, jonka ympärille koko edistyksen ihanne rakentui. Länsimaiden sisäinen faustinen henki pyörii suunnattomuuden, äärettömyyden, tahdon ja niitä seuraavan traagisen elämäntunteen sisällä. Spengler jatkoi Länsimaiden perikatoa teoksessa "Ihminen ja tekniikka", joka ilmestyi vuonna 1931. Monet siinä esitetyt ennustukset ovat käyneet valitettavan hyvin toteen. Spengler ennakoi ympäristötuhoja ja lajien sukupuuttoja sekä sitä, kuinka länsimaisen ja kolmannen maailman työvoiman välinen kilpailu johtaa teollisuustuotannon siirtymiseen pois Euroopasta. Spenglerin näkemys tulevaisuudesta on sokeroimaton eikä siinä ole kirsikkaa kakun päällä. Valistus toi länsimaisen ihmisen tehdasetuksiin desakralisoinnin ja demytologisoinnin, ja ne ovat entisestään vahvistuneet. Kaikki kulttuurimme ylilyönnit ja virheet unohdetaan, niistä ei ole osattu ottaa oppia. Jos jokin hyvä kehitysaskel on otettu, sen varjona seuraavat väistämättä huonot sivuoireet. Ihminen ottaa liian vahvaa lääkettä ja kärsii loppuelämänsä sivuoireista, jotka lopulta tappavat hänet. Tämä mahdollisuus olisi pitänyt havaita kauan sitten silkan kokemuksen kautta.

Siinä missä Spengler synkästi ennusti länsimaisen kulttuurin täystuhoa, siinä Pitirim A. Sorokin (1889-1968), venäläissyntyinen mutta Harvardissa vaikuttanut sosiologi, näki länsimaisen kulttuurin siirtyvän kolmessa syklissä eteenpäin eikä yhdenkään päättyminen ennusta koko kulttuurin täystuhoa. Hän näki kolme erilaista kulttuurin johtoaatetta, 1) ideationaalisen tai ideationistisen 2) aistimuksellisen (”sensate” on lähes sama kuin materialistinen) 3) idealistisen kulttuurin vaihtelevan pitkinä historian jaksoina. Sorokin tunnistaa historiassa myös näiden kolmen välimuotoja.

”Ideatismi” oli Sorokonin oma käsite - ja hankala sellainen. Tavanomaisemmat vastaavat termit voisivat olla spiritituaalisuus, immaterialismi tai psykismi. Sorokinin suomentaja Kai Kaila käyttää myös termiä "ideainen" kultturikausi. Tämän maailmankatsomuksen mukaan todellinen todellisuus on aineeton ja että aineellisen tai aistielämyksen maailma on joko epätodellinen, näennäinen tai merkityksetön, tai joissakin tapauksissa jopa pahaa. Näin ollen ideaiselle ajattelulle ihmiselämän päämäärä on yksinomaan henkinen ja moraalinen; aineellinen maailma ei voi tuoda onnea ja sen vetovoimat ja houkutukset on pidettävä vähäisinä. Pitkä kristillisen uskon hallitsema kausi länsimailla edusti sitä.

Ideatismi ja aistimuksellinen suunta ovat toisilleen vastakkaisia. Käytyään läpi henkisen ideatismin alkuvaiheen, joka sisältää intuitiivisen ihmisen ja maailman ykseyden kokemuksen, kulttuuri lähestyy aineellista maailmaa ja alkaa muuttua yhä materialistisemmaksi. Johtoaatteeksi syntyy aistikulttuuri. Aistimuksiin perustuva totuus- ja elämänkäsitys on yhä voimassa materialismin erilaisissa muodoissa, länsimainen markkinavoimiin ja kapitalismiin perustuva ja marxilaisuuteen perustuva kommunismi, joka on tosin jo melkein kadonnut. Materialismi on monen mielestä ainoa mahdollinen kehityssuunta. Sitä on vain syvennettävä. Totuus perustuu yksinkertaiseen empirismiin, jossa aistit kertovat mikä on totta ja aistimuksia analysoidaan ja luokitellaan, luodaan käytännön elämän tarpeisiin esineitä, tekniikkaa, tutkimusta ja taloutta. Aistikulttuuri vahvistui suuresti 1600- ja 1700-luvuilla teollistumisen myötä ja se jatkuu yhä muuttaen muotoaan jälkiteollisina informaatioteknologian kautta.

Mutta jos kehitys ei pysähdy, kuten nyt tosin näyttää, ideakulttuurin ja aistikulttuurin suunnat yhdistyvät ja sulautuvat uudeksi synteesiksi, idealismiksi. Sitä ei voi käsittää täysin niin kuin filosofian historiassa idealismista puhutaan. Sana "ideaali" viittaa Platonin tunnettuun muototeoriaan (tai muovausteoriaan). Ideaalit; kreikan sanasta Eide=”muoto”, ”kuva”). Tämän teorian mukaan on olemassa aineeton, ikuinen maailma, jossa on ikuisia malleja tai muotoja, jotka ilmenevät tai ilmaistaan reaalimaailmassa. Nykymaailma on kadottanut paljon ideaalisista muodoista, jotka vastaavat sellaisia suurista asioista kuin totuus, kauneus, hyvyys, oikeudenmukaisuus ja hyve. Idealistinen ajattelutapa tunnustaa nämä ikuisiksi totuuksiksi. Ja se tunnustaa myös, että nämä totuudet ovat ilmaistavissa täällä maan päällä. Tämän vuoksi aineellisessa maailmassa on selvät ja absoluuttiset henkiset ja moraaliset arvot. Lisäksi ihmisellä itsellään on ainutlaatuinen kaksoisluonne, jolla on ikään kuin yksi jalka hengellisessä ja aineellisessa maailmassa, ikuisessa ja ajallisessa. Tämän ainutlaatuisen luonteensa perusteella ihminen löytää oman suurimman merkityksen ja onnen elämässään.

Sorokinin mukaan 1900-luku oli aistimuksellisen kulttuurisyklin vahvin kausi, nyt sen voima on heikentynyt ja uusi idealistinen johtoaate on hajanaisesti muodostumassa. Mutta onko siitä vieläkään näkyvissä kyllin selkeitä merkkejä? Yhtä vähän kuin Spenglerin synkkä näkemys, Sorokinin syklinen kulttuurin muutosteoria tavoittaa länsimaisen (Eurooppa-Amerikka) kulttuurin pohjavirtauksen, Prometheuksen myytin mukaisen käsikirjoituksen, joka pyrkii väen väkisin hallitsemaan meitä henkisen diktatuurin tavoin.

Edistyksen varjot

Suurissa ja pienissä asioissa Prometheuksen myytti pitää ihmisiä vallassaan. Suomessakin on nuorille Prometheus-leirejä, jotka toimivat rippikoululeirien vastineina. Niillä nuoret oppivat ateismin periaatteet ja haastamaan uskontojen ja uskomusten todellisuuspohjaa – mutta eivät omaansa. Nuoret ovat Prometheuksen myytille vastaanottavaisia. Kaikki nuoret ovat nuorena kapinallisia isiä, vanhempia, opettajia, yhteiskunnan rajoituksia ja sääntöjä kohtaan. Se on osa kasvuprosessia, oman minän löytämistä. Kapina menneisyyttä ja absoluuttisia auktoriteetteja menee tavallisesti ohi, mutta nykyään se voi jäädä päälle loppuelämän ajaksi koska yhteiskuntamme suosii sitä pintatasolla. Niinpä nuoret irrottautuvat koko kulttuurista ja viettävät elämänsä pää hupun sisällä, luurit korvilla Somessa ja puhelimessa oman musiikin ja lauseen mittaisten twitterviestittelyn sisällä tai pelaten digipelejä. Tässä on alkanut vahvistua Adornon usein mainitsema "esineellistyneen tietoisuuden ihmistyyppi". Tekniset alat ovat kaikkein suosituimpia kun pitää valita oma opiskeluala. Kaikki ovat tietävinään millaiselta tulevaisuus näyttää ja siksi kannattaa pyrkiä sinne, mistä avautuvat parhaimmat menestyksen näkymät – siis tekniikkaan. Tekniikkaa luovat insinöörit, joiden määrä ja valta on kasvanut koko ajan. Heistä on tullut yhteiskunnan"viides sääty". Elämästä tulee laskelmointia. Valtavirta huuhtoo mennessään kokonaiset sukupolvet.

Edistyksen myytin vallitessa kehitys tuo tuliaisina myös arkisia heikkouksia. Vauraus tuo mukanaan mukavuudenhalun ja laiskuuden, laiskuus estää ihmisiä liikkumasta, ja pian ollaan ylipainoisia. Se lisää monien sairauksien riskiä. Autoilu arkisena liikkumisen parannuksena tuo saman tuloksen. Tiheästi asutut kaupungit ja maiden rajojen helppo ylittäminen lentokoneilla johtaa tarttuvien tautien nopeaan leviämiseen. Myös sodankäynnissä tekniikka tuo uusia massatuhoamisen keinoja. Ihmisten fyysinen passiivisuus johtaa myös turvautumiseen lääketieteeseen myös silloin kun se ei ole välttämätöntä. Helpoin tapa on medikalisoida kaikki epämukava elämässä ja käydä apteekissa hakemassa pillereistä ja muista lääkkeistä apua. USA näyttää jälleen suuntaa, siellä kaikkeen epämukavaan oloon otetaan pillereitä. Pitkälle medikalisoitu ihminen on altis immuunijärjestelmän pettämiselle ja vakaville sairauksille. Hyvinvointi luo lopuksi pahoinvointia.

Herbert Marcusen kuuluisat lauseet kuvaavat ihmiseen ympättyä kuluttajaa: "Niin sanottu kulutusyhteiskunta ja yrityskapitalismin politiikka ovat luoneet ihmiselle toisen luonteen, joka sitoo hänet libidinomaisesti ja aggressiivisesti hyödykemuotoon. Tarpeesta omistaa, kuluttaa, käsitellä ja jatkuvasti uudistaa ihmisille tarjottuja ja pakotettuja vempaimia, laitteita, välineitä ja moottoreita, käyttää näitä tuotteita jopa oman tuhon uhalla, on tullut "biologinen" tarve".Tuskin Marcuse 60-luvun lopulla tiesi missä vaiheessa ollaan 50 vuotta myöhemmin kun säätelemätön kulutus on johtanut jo maapallon ekologisen systeemin romahduksen partaalle. Superihmisen ideaali on mobilisoinut ihmisessä kaiken mahdollisen, jolla ihminen lajina näyttää tuhoavan itsensä.

Erityisen selvä Prometheuksen painama jälki näkyy tieteen kehityksessä. Millä alitajuisella vimmalla ja aggressiolla, joka pukeutuu säädyllisen järjen ja "kriittisen ajattelun" valeasuun, on länsimaissa systemaattisesti puhdistettu "yliluonnolliset” uskomukset", jotka eivät avaudu rationaaliselle järjelle. Psykologisesti katsoen C.G. Jung tulkitsee Prometheuksen edustavan ihmisen kasvussa voimakasta yksilöitymisen tarvetta murtamalla äidin ja vanhempien suojavallit, joista tulee helposti rajoituksia omalle voimistuvalle yksilöllisyydelle. Ja se tukeutuu vain järkeen ja älyn saavutuksiin. Mutta vaarat kasvavat jos egon voimantunnetta ei mikään tasapainota. Nyt Prometheuksen prosessi on saavuttanut jo automaattisen itsestäänselvyyden painoarvon ilman että on syntynyt minkäänlaista vastaliikettä, joka voisi tuoda tasapainoa yksipuoliseen rummutukseen. Prometheuksen pinnallisin henki liihottelee usein siellä, missä on päiväkohtaista informaatiota, mutta ei perusteellista tietoa. Yksipuolinen, ajattelua vailla oleva tieteelliseksi naamioitunut skeptisyys viihtyy sanomalehtien, sähköisen median ja kansanvalistuksen ja opetuksen piirissä. Siellä juuri Prometheuksen arvot ovat syrjäyttäneet kaiken omaperäisen maailman tiedostamisen ja jopa ihmisten kokemusten arvon. Alussa Prometheus on itse omaperäisyys ja lopussa sen torjunta ja kielto. Kaikki asiat ja arvot kääntyvät lännessä päälaelleen. Tarvitaan vain aikaa.

"Vapautetut ihmismassat" eivät pyri totuuteen, pyhyyteen tai kauneuteen vaan menevät aina sinne, missä on helppoja vastauksia tai omatunnon korvaavia auktoriteetteja, joihin voi samastua. Theodore W.Adorno kirjoitti: "Sokeasti kollektiiviin mukautuvat ihmiset tekevät itsestään jotakin materiaalin tapaista, lakkaavat olemasta itse itseään määrääviä olentoja. Tähän sopii myös valmius kohdella toisia muodottomana massana." Prometheusmaisen kehityksen suuntaa pitää hallussaan käytännössä populistiset yksinkertaistukset. Ei tarvita kirjoja, vaan sarjakuvia; ei todellista elämää, vaan tosi-tv:ta; ei sinfonioita vaan kolmen minuutin iskelmiä; ei todellista vaivalloista tiedettä vaan lyhyitä standardisoituja tiivistelmiä Wikipedioista; ei aitoa sosiaalista yhteishenkeä vaan populististen johtajien demagogiaa, jossa vastakohdat saavat pääosan; ei sosiaalisia tapaamisia, joissa vaihdetaan ajatuksia, tunteita ja kokemuksia vaan somealustoja, joissa usein väärän identiteetin alla vaihdetaan kahden, kolmen lauseen viestejä. Helppojen vastauksien mukaan eläminen vahvistaa suuresti ns. kehityksen paradoksia: suuret edistysaskeleet vievät joitain elämänalueita parempaan päin, mutta toiset elämänalueet taantuvat ja kuihtuvat. Jos kättä ei käytä vuosikausiin, se muuttuu hyödyttömäksi kepiksi. Ihmisen tehtävä on pyrkiä täydentymään ja kehittämään kaikkea, mikä on mahdollisuutensa annettu.

Raimo Nikula, 10.04.2023.