TODELLISUUDEN TORJUNTA -
NÄKÖKOHTIA MAAILMANKUVAN PUOLUSTUSJÄRJESTELMÄÄN


A thought that sometimes makes me hazy:
Am I - or are the others crazy?

Albert Einstein

YLEISIÄ NÄKÖKULMIA

Esitykseni on yleisluontoinen, mutta rajautuu lähinnä totuuden etsimisen ja todellisuuden rajamaastoon. Koetan seuraavassa tarkastella miten ja miksi todellisuus - jonka tunteminen pitäisi olla ikäänkuin sisäsyntyinen velvollisuus meille - ei saavuta meitä, ei kelpaa meille. Tarkastelen näitä asioita myös etupäässä vain yleisinä kollektiivisina ilmiöinä.

Elämällä ja villakoiralla on jotain samaa: niillä on ydin, joka peittyy epäoleelliseen triviaan. Ydintä voi vain lähestyä, perille pääsystä ei näytä olevan varmaa toivoa. Tämä siitäkin huolimatta että ihmisen henkinen kapasiteetti, aivot, äly ja havaintojen mekanismit ja havaintoja avustava tekniikka kasvavat kuinka mittaamattomasti. Näistä perusasioista lähtien voidaan olettaa että jokaista löydettyä ulottuvuutta vastaa uusi löytämätön ulottuvuus, joka antaa aluksi itsestään jotain outoja, vaikeasti tulkittavia merkkejä - kuten parapsykologian tutkimat alueet. Voidaan ajatella että parapsykologian ja rajatieteen tutkima todellisuus viittaa johonkin toiseen ulottuvuuteen tai toiseen todellisuuden kerrokseen. Para-alue koko kirjavuudessaan voidaan viattomasti ottaa "vihjeenä toisesta dimensiosta"; astrologiasta ufoihin, akupunktuurista zeniin on nähtävissä merkkejä toisesta (tai useasta), meidän havaintomekanismien ja mielen kykyjen takaisesta todellisuudesta tai toisin järjestäytyneestä todellisuudesta.

Rajoitteemme ymmärtää koko todellisuutta näyttää sekä masentaneen että kiihottaneen ihmiskuntaa. Se on masentanut siksi, että todellisuus tuntuu olevan niin kaukainen ja ymmärrystämme pakeneva asia, ja toisaalta se on kiihottanut etsimistä, niin että on tullut kiire väittää että ihminen kykyineen pääsee perille maailmankaikkeuden salaisuuksista lähimmän tulevaisuuden kuluessa. Tätä uskoa lietsovat erilaiset äärirationalistiset suuntaukset ja filosofian haarat alkaen erityisesti valistuksen ajan (1720-1780) ihmiskeskeisestä humanismista ja siitä hyvän kasvualustan saaneesta luonnontieteestä. Mutta yhtälailla meidän oma alueemme, rajamaasto, on täynnä ryhmiä ja suuntauksia, jotka omalla tavallaan väittävät päässeensä perille ja helisyttelevät maailmankaikkeuden porttien avaimia taskussaan. Todellisuutta torjutaan aina näennäisellä todellisuuden hyväksynnällä kääräisemällä se johonkin ohikiitävän tiedon, uskomuksen tai asenteellisen vakaumuksen pakettiin. Kun paketti on valmis, alkaa taistelu muita paketoijia vastaan.

Tieteellä on se etu, että se väittää korjaavansa aina maailmankuvaansa saadun uuden tiedon perusteella. Usko taas takertuu "ikuisiin Jumalan lakeihin", joilla ei itse asiassa ole mitään yhteyttä maailman lakeihin. Mutta rajoite koskee tiedettäkin, sillä jos jokin uusi ilmiö tai poikkeama on kyllin rajusti poikkeava, se ei pääse odotusmuurin läpi, eikä sitä edes aleta tutkia. Tiede kyllä korjaa maailmankuvaansa, mutta sen ennakko-oletukset ovat tieteen muodollisuuden vuoksi erittäin herkästi lukkiutuvia ja joskus absurdin rajoittuneita - kuten vuorokauden rajoittaminen virka-aikaan kahdeksasta neljään. Tämä merkitsee yksinkertaisesti sitä että korjaukset tulevat liian myöhään tai eivät ollenkaan uudistuksia ajaneiden todellisuudessa. Vielä vakavampi puute voi olla siinä, että tiede voi rekisteröidä vain tietoa, joka on hyväksytty kollektiivisen ja tilastollisen todellisuuden osaksi. Se edellyttää että todellisuus on luonteeltaan yhdenmukaista, eikä tykkänään muunlaista, kuten esimerkiksi yksilöiden reaktioihin vastaavaa (interaktiivista) tai moniulotteista. Molemmat olettamukset särkevät nykyisen tiedollisen mallin kyllin totaalisesti.

Monenlaisia vastakohtaisia ryhmiä voidaan nähdä todellisuutta lähestymässä. Voidaan ajatella että on olemassa myös tällainen kahtiajako: 1) On niitä, jotka uskovat pikaisiin tuloksiin todellisuuden löytämisessä ja hyväksikäytössä (rationalistit, tieteisuskovaiset, yhteiskuntasuunnittelijat jne.), joille todellisuus näyttää olevan aina tarpeeksi rajattu ja ymmärretty, että sen pohjalla voi ryhtyä ohjailemaan koko ihmiskuntaa "järkevien periaatteiden mukaan". Nämä periaatteet historia äkkiä osoittaa oman aikansa rajoittuneiksi tuotteiksi. 2) Toista ryhmää voi kuvailla mystikoiksi tai pehmopäiksi (woolly minded men - J.B.Priestley), joilla on usein sisäinen varmuus, että todellisuuden rajat ovat keinotekoisia ja että on huolimatta lisääntyvästä tiedosta ja rationaalisen mielen saavutuksista, todellisuuden rajoja tai mahdollisuuksia ei koskaan saavuteta totaalisesti (rajatieteilijät, marginaalisen tiedon ja uskon kannattajat, New Age -ryhmät jne.).

Mutta asiaan. Aluksi naivistinen lähtökohta: emme hyväksy asioita tai ilmiöitä todellisuuteemme, jos ne poikkeavat liian jyrkästi totutuista kokemisen malleista. Peter Ouspensky käytti esimerkkiä: ajatelkaamme todellisuutta ulottuvuuksina ja geometrisina kuvioina. Jos todellisuus on kuin yksitasoinen jana: ------- ja sitä alkaa poikkileikata alhaalta ylös menevä jana ---|--- , yksitasoisen maailman asukkaat ovat ihmeissään: tälläistä ei voi olla. Jos kaksiulotteiseen maailmankuvaan tulee kolmiulotteinen objekti tai kolmiulotteiseen neliulotteinen objekti, torjunta on välitöntä ja pelko suuri - näin ei voi olla. Kolmioiden maailma, johon lentää kuutio, on mahdottomuus - kolmioiden kannalta. Tästä seuraa usein toistettu teesi: ihmisen kokemisen, havaitsemisen ja käsitteellisen aparaatin totutut rajat otetaan vakavasti ja niitä pidetään itse todellisuuden rajoina. Mutta todellisuutta ei voi rajata a priori (ennen kokemusta). Ihmiskunnalla ei ole hallussaan kaikkea kokemusta tai tietoa, koska ne purkautuvat vasta "ajan myötä". Aika taas on monin kerroin vaikeasti ymmärrettävä yleiskäsite.

Todellisuus on aina suuri tuntematon, arvoitus ja mysteeri. Joka kieltää sen, on pähkähullu. Tätä tukee simppeli historiallinen tosiasia: kaikki menneisyyden maailmanmallit ovat muuttuneet, ulkoinen todellisuuden hallinta on kasvanut valtavasti, mutta elämän peruskysymykset ovat tänään yhtä avoinna kuin tuhansia vuosia sitten. Jos Sokrates kulkisi Helsingin kesäkaduilla ja terassseilla peruskysymyksiä savolaisittain haastellen, monellakaan ei olisi sen kummoisempia vastauksia tai näennäisvastauksia tarjolla kuin -400-luvun Ateenassa. Edistystä esim. jumalan todellisuuden toteennäytössä ei ole tapahtunut edistystä, siinä missä erityistieteet ja tiedonalat ovat menneet roimasti eteenpäin. Ihminen tuntuu olevan takertuja, jokainen saavutus tiedon ja ymmärryksen virrassa on oljenkorsi, johon sälytetään enemmän luottoa kuin tikku ansaitsee ja pimeydessäkin halutaan nähdä väkisin tiedon valoa - se loistaa sittenkin.

EGON JA YHTEISÖN PUOLUSTUSJÄRJESTELMÄ

Näiden alustavien huomioiden jälkeen voidaan siirtyä asiaan. Teen JAON KAHTEEN: rajoitukset nähdä ja kokea todellisuutta ovat 1) yksilöllisiä 2) kollektiivisia. Käytän seuraavassa vapaasti yksilön todellisuuden torjuntakäsitteitä psykoanalyysin perinteen mukaan. Käsitteet ovat psykoanalyytikko Karen Horneyltä: 1) KIELTO  2) RATIONALISOINTI  (ÄLYLLISTÄMINEN)  3) VASTAREAKTIO  4) REPRESSIO (TUKAHDUTTAMINEN)  5) REGRESSIO (TAANTUMA) 6) SUBLIMAATIO (JALOSTUS). Kaikki nämä mekanismit voidaan sijoittaa yleisen TORJUNNAN alle. Siirrän näitä keinoja älyvapaasti koskemaan kollektiivista todellisuuden torjuntaa. Siis:

Karkein puolustusmekanismi on yksinkertainen KIELTO. Se onnistuu yksilön ja kollektiivin tasolla vain, jos kiellettävä asia on niin räikeästi odotusten vastainen, että sen poistaminen tietoisuudesta ei tuota vaikeuksia. Esimerkiksi nykyisin ei vielä tuota vaikeuksia kieltää kollektiivin tasolla mahdollisuutta, että ufot vierailevat maapallolla. Asia on kyllin traumaattinen, jolloin se kielletään älyllisin keinoin, mutta sensijaan alitajunta askartelee sen parissa jatkuvasti taiteen ja viihteen avulla (vrt. ufoelokuvat, tieteistarinat, nykyihmisen subjektiiviset kokemukset).

Tärkein torjuntakeino tässä kulttuurissa ja ajassa on kuitenkin ÄLYLLISTÄMINEN koska tiede on tärkein auktoriteetti sen jälkeen kun jumala on kuollut ja kuopattu. Rationaalisten prosessien kautta todellisuutta supistetaan, rajataan ja osoitetaan selkeät mahdollisuuden ja mahdottomuuden väliset rajat - joita ei todellisuudessa tietenkään ole. Tämä vähentää pelkoa, ihminen luottaa todellisuuden hallintaan koska se on palautettavissa ns. luonnonlakeihin. Luonnonlakeja ymmärtävät taas spesialistit, tieteilijät ja teknologit ja he nousevat aikamme piilevän pappishierarkian huipulle.

Luonnonlaki kun on kerran löydetty, harvoin kysytään mitä se merkitsee. Newtonin viimeisteltyä painovoiman ja osoitettua, että planeetat ja muut fyysiset kappaleet vetävät toisiaan tietyssä suhteessa massaan ja liikkeeseen toisiaan, kukaan ei ole juuri kysynyt miksi kappaleet vetävät toisiaan ylipäätään. Miksi tietyt yksilöt vetävät toisiaan puoleensa? Mutta gravitaation laki on olemassa, ja sen varaan voi perustaa avaruusteknologiaa - kysymykset todellisuuden perimmäisestä luonteesta voi unohtaa koska avaruusmatkailussa on kyllin ihmettelemistä ja ihastelemista - hellanlettas, meidän poika kuussa! Kyse ei ole pelkästä älyyn luottamisesta, vaan siitä että älyllisyydestäkin valitaan juuri tekninen puoli, johon odotukset suurimmin kohdistuvat. Horkheimerin ja kumppaneiden muotoilema tekninen tiedon intressi syö muut.

Vääristymä alkaa siitä että tiede rajaa jokaisena aikakautena todellisuuden koskemaan niitä alueita, joilta ns. varmaa tietoa on saatavissa. Ongelmana on: ihminen ei tiedä mikä on varmaa tietoa, mikä ei. Tiedämme jotain, mitä tiedämme, mutta emme tiedä kuinka suuri osa on tietojemme ulkopuolella, mikä pitäisi tietää. Siksi: todellisuuskuva on ahdas pakkopaita, viime kädessä kulttuurinen "topo-sopimus" (TodellisuusPoliittinen Sopimus). Kultturin tietoa ja uskomuksia ehdollistavat metajärjestelmät ovat puolestaan vaikeasti avautuvia, usein myyttisiä ulottuvuuksia kantavia kokonaisuuksia. Periaate kuitenkin näyttää olevan että jos mahdottomuus uhkaa, se torjutaan nykyisin tieteisohjuksilla (uhka ilmasta - ufot) tai tieteistorpedoilla (pöpö vedestä - atlantis). On huolestuttavaa mielen hygienian kannalta se, että älyllistämisen ääripäätä, ns. skeptikkoja, pidetään erityisen pätevinä tutkimaan ja arvioimaan elämän rajamaastoa. Valitsemansa uskomuksen mukaan (anomalioita ei ole olemassa) he ovat kaikkein kehnoimmat siihen.

VASTAREAKTIO merkitsee ihmisen psyykessä käyttäytymistä, jolloin yksilö saatuaan epämieluisan kokemuksen (aktio), vastaa siihen vaistomaisesti kehittämällä vastakohdan, vastaväitteen, kenties vihamielisen teon tms. (re-aktio). Vastareaktioon ryhtyminen vähentää yksilön adrenaalia, ahdistusta ja paineita. Kulttuurin vastareaktiona ovat selvästi tunnepitoiset reaktiot uusia, haastavia tai kumoavia asioita ja ilmiöitä kohtaan. Vaikka parapsykologiset kokeet tuottivat koko joukon laboratoriatuloksia alkaen J.B. Rhinen työstä 1930-luvulta lähtien, kovapintaisimmat tiedemiehet reagoivat tänäänkin parapsykologiaan kuten okkultismiin: se on jotain hämärää, epäilyttävää - ja vaarallista. Ehkä paras esimerkki on "virallisen tahon" suhtautuminen astrologiaan. Monet ovat ihmetelleet, miksi se yhä herättää aina erittäin voimakkaita tunnepitoisia reaktioita. Monet kulttuurin establismentin jäsenten vastaukset marginaalisiin kysymyksiin (esim. onko mahdollista että on kuolemanjälkeistä elämää?) ovat vain alkeellisia reaktioita, joiden päälle sitaistaan kaavamaiset tieteelliset argumentit (paketti ja narut -syndrooma). Vastareaktio aiheuttaa myös aktiivista toimintaa kuten tiedon vääristelyä ja disinformaation levittämistä, jotta yleinen mielipide saadaan uusia todellisuuteen tunkeilijoita vastaan.

Tämä onnistuukin näennäisesti erinomaisen hyvin, mutta vähänkin pidemmällä tähtäimellä autenttista todellisuutta ei voi sulkea pois millään propagandalla; se nousee pintaan kuin vastikään hukkunut ruumis.

REPRESSIO (tukahduttaminen) merkitsee yksilön tasolla epämieluisan tiedon tai kokemuksen "painamista alas", väkinäistä olla-muistamatta, unohda-kaikki-se-roska. Pitkäaikainen repressio kerää alitajuntaan muhivan pesäkkeen. Kollektiivinen repressio on esimerkiksi tiedon salailua, tiedon manipuloimista niin, että sitä ei näy julkisuudessa.

Enemmistö ja sen viralliset edustajat, laitokset ja yksilöt, voivat vyöryttää esiin mahtavan repression jos jokin uhkaa todellisuuskuvaa. Esimerkki: tiedotusvälineet rientävät "asiantuntijan" luo koska on kuultu oudosta ilmiöistä: onko totta? Ei ole, kuittaa asiantuntija. Hauska heitto tästä: Jyväskylän hautakiviveistämön poltergeist (1954) tuli myös poliisien tietoon, oli näkymättömän heittäjän kivien nakkelua, muita selittämättömiä ilmöitä jms. Poliisista todettiin että ilmiön saivat aikaan humalaiset mellastajat ja että "tilanne oli polisiin hallussa". Myös teoriassa repression kautta kansalaisille vakuutetaan, että mitään uutta ei ole, eikä ole tulossa. Toisin sanoen: yhteiskunnan ja kulttuurin pitää varjella rajojaan poistamalla jo teoriassa tunkeilijat. Ihmisiä tyynnytellään: jatkakaa normaalia elämää, vaaraa ei ole. Mutta vaara muutoksille on aina oikeasti olemassa. On tilastollisesti niin ja niin vähän epätodennäköistä että joku asteroidi törmäisi maan pinnalle, mutta todennäköisyys on. Mahdollisuus voittaa 7 oikein lotossa on 1/15 milj. ,mutta lähes joka viikko sen joku voittaa. Jos jotain outoa sattuu, alkaa välitön tieteen, tiedotusvälineiden ja asiantuntijoiden rummutus tiedon poistamiseksi, vääristämiseksi ja mitätöimiseksi. Joskus tietoa vain pimitetään ja näin syntyy villejä huhuja (vrt. ufo-tapauksissa poliisien, sotilasviranomaisten, tiedustelupalvelujen osuus).

PROJEKTIO merkitsee itsessä tunnettujen tiedostamattomien yllykkeiden ja motiivien siirtämistä toiseen ihmiseen, josta ei pidä. Tämä on samaa kuin syntipukin etsintä. Ensin torjutaan itsessä, sitten syyllistetään sopiva uhri. Kollektiivisesti tämä toteutuu vastaryhmien vuorovaikutuksessa: skeptikot pitävät parapsykologiaa ja muuta raja-aluetta edustavia maailmankuvaansa uskonvaraisesti puolustavina, mutta ovat selvästi itse sellaisia. Uskovaisten tai tieteisuskovaisten asenteita ei mikään uusi todellisuuden kokemus muuta koska idee fixe pitää mieltä panttivankina. Rajauskovaiset syyttävät skeptikkoja dogmaattisiksi ja ovat usein itse sellaisia ja edustavat kapeasti omaa pientä nurkkaustaan jne. Projektion mekanismi aiheuttaa vihamielisyyden kierrätystä leiristä toiseen ja ehkäisee hedelmällisen yhteistyön syntymistä esimerkiksi juuri raja-alueella. Jungin mukaan kaikki ihmiset projisoivat alitajuista mielensä sisältöä. Sekin on merkki että omassa itsessä koettu todellisuus on torjuttu ja siirretty muualle. Asia on normaalisti sekä tarpeellinen että harmiton, mutta saa vakavia muotoja heti kun on kyse koko yhteisön ja kulttuurin vastavoimien yhteenotoista.

Muilla torjuntakeinoilla kuten regressiolla tai sublimaatiolla ei ole niinkään merkitystä aiheemme kannalta. Tosin voi ajatella että suuret yhteisötkin voivat taantua aiemmalle kehitystasolle kuten natsi-Saksa Hitlerin johtama palasi 30-luvun Saksasta arjalaiseen rodulliseen keinomenneisyyteen, loi sille oman "tieteellisen" rotuoppinsa jne. Nykyään myyttiä todellisuudesta rakentavat tieteisuskovaiset, joiden ihmiskuva on kotoisin valistuksen ajan alkeellisista mekaanisista (L'homme machine) ajatuksista ja tämä malli saa aina kannatusta, koska se on kyllin helppo ymmärtää. Sitä tukee nykyiset tietotekniset ja virtuaalitodellisuuteen tähtäävät trendit. Mutta positiivinen lantin puoli: onko mikään yhteisö, yhteiskunta, kansakunta koskaan sublimoinut perustarpeitaan jonkun ylevän motiivin tai ihanteen ajamana, esim. uhrautunut toisen kansan puolesta? Jätän kysymyksen avoimeksi idealistisille historian tulkinnoille - jos niitä on tulossa. Kansansisäistä sublimointia voi tapahtua kuten Suomen talvisodassa, jossa sisällissodan traumasta kärsivä ja eripurainen kansa eheytyi - näin kertoi fanaattisesti Neuvostoliittoa vihannut kansakoulun opettajani.

JA MITÄ TÄSTÄ SEURAA?

Kesysti sanoen on olemassa vuorovaikutusta perityn todellisuusmallin (establismentti) ja mahdollisen todellisuusmallin (raja-alue) kesken. Peritty malli vakiinnuttaa ja luo sosiaalisen elämän instituutiot tiettyjen todellisuutta koskevien perusmyyttien varaan. Ne ovat usein täysin tiedostamattomia ja sisäisesti vartioituja sakraalin pyhityksen kohteita. Siitä huolimatta jotkut yksilöt luopuvat helpommin perityistä ja sosiaalisesti vahvistetuista malleista - ja jos ovat aktiivisia - voivat muuttua mahdollisen todellisuuden puolestapuhujiksi. Mahdolliset mallit uusivat todelisuuden kokemisen perusmyyttejä ja vaativat jatkuvaa rajankäyntiä uloimpien arvojen ja tietämyksen kanssa. Rajummin sanoen on olemassa jatkuva sotatila, asemasota, jossa establismentti (yhteiskunnan keskeisten instituutioiden ja käytänteiden kokonaisuus) puolustaa omia bunkkereitaan mahdollisen todellisuuden hyökkääjiä vastaan ja on valmis vähättelemään, kieltämään, torjumaan, joskus jopa tuhoamaan vastapuolen voimia jos on tarpeen.

Se että puolustetaan sosiaalista todellisuutta uusia malleja ja niihin sisältyvää uutta todellisuuskuvaa vastaan, on myös käytännöllinen asia. Establismentilla (tiede, opetuslaitos, kirkko, hallinto, sotalaitos jne.) on kaikki syyt torjua vieraan todellisuuden edustajat. Jos uusi todellisuuskuva leviäisi, se merkitsisi establismentin edustajien aseman ja auktoriteetin kyseenalaistamista. Se tietäisi myös valtavia taloudellisten ja sosiaalisten etujen menetyksiä. Taloudelliset intressit ovat monin tavoin voimakkaasti kieroutumassa mukana. Konkreettista sosiaalista ja taloudellista uhkaa torjutaan alistamalla ja pitämällä pimennossa vieraan todellisuuskuvan sisältämät asiat ja edustajat. Siihen kuuluu raja-alueen hyvin tuntemia asioita: pilkkaa, pilkkanityksiä (huuhaa - muistakaamme miten "impressionistit" tai "fauvistit" olivat aluksi pilkkanimiä uusille taidesuuntauksille), informaation vääristelyä, asenteellista sormella osoittelua, naurettavaksi osoittelua jne. Yhteiskunta osin rahoittaa tämän alistus -ja pilkkakäytännön verorahoilla.

Tähän liittyen: jos yhtäkkiä paljastuu uusi todellisuus tai todellisuuskäsitystämme voimakkaasti muuttava tosiasia tai ihmistä ja luontoa koskeva laki, se tulee vuorenvarmasti torjutuksi. Kaikki totuudet ovat aluksi jumalanpilkkaa, sanoi George Bernard Shaw. Syyt yleiseen uutuuksien torjuntaan eivät ole aina monimutkaisia; riittää kun muistaa että ihmiset yksilöinä ja yhteisöinä ovat rakentaneet kauan ja hartaasti omaa todellisuuskuvaansa ja ankkuroineet psyykkisen, taloudellisen ja uskomuksellisen turvallisuutensa siihen. Heräämätön ihminen on aina kuin lapsi, siäsitettyjä turvatekijöitä ei saa mennä äkisti purkamaan, seuraa ahdistusta, sopeutumattomuutta, aggressiivista käyttäytymistä. Jokainen radikaali muutos todellisuuskuvassa merkitsee että ihmisen täytyy hylätä jokin turvallinen lähtökohta tai ennakko-oletus. Se taas merkitsee muuttumisen pakkoa, jonka ihminen aina aluksi torjuu. Ihminen kaipaa unta mukavien vällyjen alla. Näin tekevät myös yhteiskunnat. Koska sosiaalisen järjestelmän ylläpitämät todellisuuskuvat ovat syntyneet pitkän aikavälin tuloksena, niihin kohdistuvat muutospaineet pääsevät vain tihkuen läpi ja vaativat aikaa. Raja-alueen ongelmat eivät ole niinkään tieteellisiä vaan sosiaalisia ja massamielen kehitykseen ja kehittymättömyyteen liittyviä. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Paul Feyerabendin käsitys siitä, että tieteessäkin viime kädessä äänestetään huutamalla kun on kyse vaikeista asioita. Näin myös demokraattisessa yhteiskunnassa toimii periaate: kuka eniten huutaa, kenellä on eniten hallussaan tiedotusvaltaa ja kanavia, voittaa todellisuuskuvista käydyn kilpailun. Suomikin on piilevästi Berlusconin Italia.

Mutta kaikkein yksinkertaisin tapa olla välittämättä todellisuudesta, totuudesta, jota välittyy uusien tutkimusten, tutkimusalueiden (kuten parapsykologian) ja näkemysten kautta on se, että ei olla tietoisia siitä. Parapsykologiasta ja raja-alueen aidoista saavutuksista ollaan yhä hälyyttävän tietämättömiä. Kysymys on myös uudesta kasvatustehtävästä. "Kansan syvät rivit" ovat tutustuneet usein populaariin kirjallisuuteen ja sensaatiohakuisiin julkaisuihin raja-alueen edustajiin. Se vääristää usein kuvaa ja saa alueen näyttämään sivistyneistön kultivoiduissa mielissä naurettavalta. Oppineet itse torjuvat usein totuuden keskittymällä omiin erikoisaloihinsa ja olemalla välittämättä mitä tieteen eturintamalla ja marginaliassa tapahtuu. Tietämättömyys, kyvyttömyys ottaa asioista selvää, lukea ja omaksua tietoa ei näytä suomalaisen oppineiston kohdalla voitetulta ongelmalta. Heppoisin eväin ja olemattoman lukeneisuuden perusteella yhä annetaan lausuntoja, kirjoitetaan artikkeleita ja esitelmiä. Asiantuntijaksi tullaan periaatteessa lukemalla yksi skeptinen kirja. Tätä ruokkii tiedotusvälineiden kielteinen asenne raja-alueisiin ja niiden mahdolliseen osuuteen totuuden lisääjänä. On syntynyt kielteinen liturgia raja-alueita kohtaan siinä missä Kekkosen ajan Suomessa oli Neuvostoliitolle myönteinen ulkopoliittinen liturgia tapaamis- ja puherituaaleineen. Torjunta näkyy ja kuuluu periaatteellisina kannanottoina mutta myös pieninä vihjeinä: uutistenlukija - Arvi Lind muistaakseni - luki jonkun raja-aluetta koskevan uutispätkän - eikä malttanut olla hymyilemättä merkitsevästi... Sanomalehdissä on yhä tapana yhdistää raja-alueen pikku-uutiset naurettaviin, järkyttäviin tai kielteisiin yhteyksiin, jotta lukija saa varman vinkin miten suhtautua asiaan. Käskynjako menee suoraan hierarkisesti ylhäältä alaspäin: ensin alitajuinen yhteisöllinen puolustusreaktio, sitten tieteen auktoriteetti, sitten mediassa tapahtuva kielteinen äännähdys.

"On kaksi tapaa lipua elämän halki vaivatta: uskoa kaikki tai epäillä kaikkea; molemmat säästävät ajattelemisen vaivan" - Alfred Korzybski. Oma vaatimaton suositukseni on sitaatin myönteinen puoli. Todellisuudesta välittävän (filosofi=totuutta rakastava ihminen) ihmisen ei pidä olla äärilaidalla. Ihminen, joka uskoo mihin vain, ei ole tasapainoinen. Ihminen, joka ei usko mitään, ei ole myöskään terveesti kiinni todellisuudessa, koska ohjelmallinen skeptismi tuhoaa vuorenvarmasti tiedostamisen herkkyyden. Molemmat ovat sairausilmiöitä. Jos huuhaauskovaiset ovat usein edellisen ryhmän ja tieteisuskovat jälkimmäisen ryhmän puhdaspiirteisiä edustajia, täytyy löytyä myös kolmas tie - kenties useampi uusi väylä. Ongelmana vain on että yhteiskuntamme valtavirtaus on loppujen lopuksi sitoutunut voimakkaasti tieteellisiin, jopa tieteisuskovaisiin arvoihin, jolloin tutkimisen voimavaroja siirretään yhä enemmän yksipuolisesti taloudellista ja teknistä hyötyä tuoviin innovaatioihin ja projekteihin. Valtio ostaa tietonsa ja asiantuntijalausuntonsa tieteeltä ja tuotantoelämän kehitys on suoraan riippuvaista tieteis-teknologisesta tasosta. Yksikään hallituksen minissteri ei voi arvioida onko jokin asiantuntijalausunto totta vai ei - se otetaan, mikä tarjotaan. Humanistiset kiinnostuksen kohteet jäävät syrjään, puhumattakaan ihmisen ja maailman perimmäisistä ongelmista. Sellainen kiinnostus leimataan helposti vanhanaikaiseksi. Rehellisempää olisi kutsua sitä "tuottamattomaksi", sillä kansantaloutta eteväkään parapsykologinen uusi tieto ei pönkitä. Toista olisi jos esim. telepatiaa voisi käyttää luotettavasti kommunikaatioon. Silloin Nokia ei voisi enää mainostaa kännyköitään: "...enemmän kuin telepatiaa". Mauttomuutta on siis kaikkialla.

Nähtäväksi jää, mitä muutoksia täytyy yhteiskunnassamme ja koko länsimaisessa kulttuurissamme tapahtua, ennenkuin kolmas tie vahvistuu ja liikenne sillä vilkastuu. Pitääkö koko materialismin selkärangan murtua vai riittääkö jokin vähäisempi maailmankuvan murros? Ovatko tiedemiehet yhden metafilosofian orjia, ja toteuttavatko he materialismin uskonoppia kaikessa työssään ja löytyykö joskus tiedettä ja tutkimusta, jonka ei tarvitse sitoutua niin lujasti länsimaisen kulttuurin ennakkoehtoihin kuin tähän asti? Maailman yhdistyminen ja kulttuurien sekoittuminen voi olla se suuri taustatekijä, joka aiheuttaa pitkällä tähtäimellä länsimaisen materialismin murroksen. Tällä hetkellä kyllä näyttää että käy toisinpäin: länsimainen ahneus leviää muihin kulttuureihin jolloin on mahdollista, että koko maailma länsimaistuu. Toisaalta New Age-ajattelun teroittama ihmisen sisäinen muutos voi olla jo sisäisesti pitkällä eikä yhteiskunta reagoi siihenkään vielä nimeksikään. Jättiläisetkin - kuten aikakausien ennakkoehdot todellisuudelle - kuolevat joskus ja ovat usein harvinaisen kömpelöitä muuttuneen todellisuuden edessä kuten mammutit ilmaston muutoksen sattuessa tai asteroidin iskeytyessä maapallon pintaan. Nämä ovat olettamuksia ja kysymyksiä, joiden ratkaisujen myötä uskon totuuden hyväksi tehtävän työn edistyvän myös raja-alueella.

RAIMO A NIKULA (1995)




 Takaisin