Raimo A Nikula

Astrologiasta 185 html-sivua

Astrologia Rooman valtakunnassa

Epäilkää Skeptikkoja

Paracelsus vaelluksella

C.G.Jung - kompakti katsaus

Kuinka parapsykologiaa torjutaan Suomessa?

Biisonin häviäminen Amerikassa

Vetoja Rupert Sheldraken maailmankuvasta

UUDISTUUKO SUHDE LUONTOON

Kaikista tieteenaloista biologia on mennyt ehkä vauhdikkaimmin eteenpäin – näin halutaan uskoa. Varsinkin kun geneettistä perimäämme on yhä enemmän pystytty raottamaan ja molekyylibiologia on edistynyt, on syntynyt optimismia sen suhteen, että joku päivä pystymme korvaamaan geneettisiä vaurioita, sairauksia ja antamaan ihmiselle myös pidemmän eliniän. Yhdistettynä tekniseen kehitykseen, tämä tuo esiin myös kauan tieteiskirjailijoiden pommittaman idean, että ihmisen jäseniä ja elimiä voidaan ruveta korvaamaan keinotekoisilla ratkaisuilla. Tämän päivän henkisessä ilmastossa useimmat ihmiset eivät sen kummempaa tulevaisuuden näkymää kaipaakaan.

Siitä huolimatta elämän synnyn ja kehitystä säätelevien voimien luonnetta ei ole niinkään pystytty vakuuttavasti osoittamaan. Biologia on ollut Darwinin viimeistelemän evoluutio-opin varassa jo 150 vuotta ja aukkoja tässä opissa on kriitikkojen mielestä ollut. Sheldraken tyytymättömyyden jakaa moni muu, mutta laajaa teoreettista rakennetta ei siitä huolimatta ollut aikaisemmin syntynyt. Elämän alkuperäinen synty, elämän kehitystä liikuttavat perusvoimat ja eliöiden kehitys tietynmuotoisiksi ja tiettyjä käyttäytymiskuvioita harjoittaviksi olennoiksi ovat edelleen vaikeita ja avoimia kysymyksiä.

BIOLOGIN TIE

Rupert Sheldrake (s.1943) opiskeli biologiaa kuulussa Cambridgen yliopistossa, valmistui tohtoriksi, oleskeli viisi vuotta Intiassa maanviljelyyn liittyvän tutkimuksen parissa yrittäen kehittää viljalajeja, jotka parantaisivat Intian maanviljelyn satoisuutta. Hän palasi tutkijaksi Englantiin ja kiinnostui ennen kaikkea kysymykseen: mikä elämän ilmiöiden kasvua ja kehitystä säätelee? Perinteiset vastaukset näyttivät hänestä vajailta ja puutteellisilta. Solubiologina ja biokemiaa opiskelleena Sheldrake oivalsi miten vallalla oleva mekaaninen selitysmalli lajien synty, kehitys ja muuntelu mutaatioiden kautta on. Toki mekaaninen evoluution malli on saanut kilpailijoita. Vitalismi 1900-luvun alkupuolella oli vähän aikaa jopa muodissa. Sitä edustivat filosofiassa mm. Henry Bergson ja biologiassa Hans Driesch. Sheldrake on tunnustanut, että Bergosnin hämärä kirja Matter and Memory (Aine ja Muisti) antoi hänelle alkusysäyksen oman teorian kehitykselle. Tämä tapahtui jo vuonna 1973.

Vitalismi tarjosi vastakohdan mekaaniselle ajattelulle, koska se korosti elämän tarkoituksellista, teleologista luonnetta. Eliöt syntyvät sisällään jonkinlainen tarkoitushakuisuus, jota ne toteuttivat kasvussaan ja kehityksessään. Myös holismi tarjosi vaihtoehtoa kapeaksi koetulle mekanistiselle evoluutioteorialle. Holismin muodikkaaksi jäänyt perusteesi, jonka Jan Smuts monin eri tavoin: summasi "Kokonaisuus on aina suurempi kuin osiensa summa" on sovellettavissa monilla aloilla ja erityisesti myös biologiassa.

VALLANKUMOUKSELLINEN KIRJA

Sheldraken ensimmäinen teos A New Science of Life (Uusi elämäntiede) herätti ilmestyessään poikkeuksellisen myrskyisän vastaanoton. Akateemisten tahojen reaktio oli aluksi äärimmäisen kielteinen; arvovaltaisen Nature-lehden nimetön toimittaja tarjosi kirjaa juhannuskokon sytykkeeksi ja aggressiivisia arvioita ilmestyi muissakin alan lehdissä johtavien biologien ja muiden tieteen puhdasverisyyttä valvovien kynästä lähteneinä. Kiistat kirjan teorian tiimoilta levisivät kuin preeriapalo ympäri maailmaa. Se oli poikkeuksellinen tieteellinen opus, joka herätti myös laajemman lukijakunnan huomiota ja se sai myös median jalkeille. Lehdistö, televisio ja mediaväki hyökkäsi Sheldraken kimppuun ja Sheldrake sai melkoisen potkun uralleen. Mitenkään yleisöä kosiskelevana kirjaa ei voi silti pitää. Mutta sitten alkoi tulla myös myönteistä palautetta, Sheldraken kirja ei ollut kevyesti nielaistavissa. Se oli ammattilaisen biologin kehittelemä teoria, joka tarjosi useita lähtökohtia ruveta testaaman teoriaa myös käytännön kokeiden avulla. Teorian on oltava avoin kokeille, ja niitä Sheldrake on pyrkinyt myöhemmin itse toteuttamaan ja kannustanut myös muita tarttumaan asiaan. Tuloksia onkin kertynyt kuten myöhemmin näemme.

Uusi elämäntiede esittää uuden, rohkean teorian eliöiden muotojen säätelystä. Alunperin Sheldraken kysymykset biologiasta keskittyivät siihen, miten mekanistinen biologinen teoria selitti sen miksi kaikki kehomme elimet, joissa on samat geenit kaikissa, kehittyvät kuitenkin hyvin erilaisiksi. Samat geenithän meillä on niin maksassa, etusormessa kuin nenänpäässä, mutta ne toimittavat hyvin erilaista virkaa kehomme kokonaisuudessa.

Muutamat biologit 1920-luvulla, Hans Spemann, Alexander Gurwitsch ja Paul Weiss olivat kukin itsenäisesti esittäneet että biologisen lajin kehitystä säätelevät kenttäilmiöt kuten samaan aikaan fysiikassa Einstein loi käsityksen universumista, jota painovoimakentät pitivät koossa. Biologiassa morfinen kenttä luo sen kokonaisuuden muistin ja informaatiopankin, jonka varassa saman lajien elinten ja jäsenten erikoistuminen voi saada muotonsa. Tässä heijastuu myös holismin periaate epäsuorasti.

TEORIAN YDIN

Lyhyesti ja karusti tiivistettynä Sheldraken teorian päälinjoja seuraten voidaan lähteä ihmettelmään biologista maailmanselitystä seuraavasti.

Kaksi keskeistä käsitettä ovat morfinen resonanssi ja morfogeneettinen kenttä. Sana morfos tulee latinasta merkiten yksinkertaisesti "muotoa" eli oppi siitä, miten laji syntyy (genesis) muotoonsa (morphe).

Jokaisella eläinlajilla on oma muotonsa, joka säilyy muuttumattomana pitkään, samoin käyttäytymisen muodot ellei evoluutioteorian mukainen geneettinen muuntelu, mutaatio, pääse muuttamaan muotoa.

Kuinka koivu saavuttaa koivun muotonsa eikä erehdy kasvamaan kuuseksi? Kuinka pienestä alkuidusta kasvaa määrätynlainen eliö eikä mitään muuta? Kaikki nämä naiivit peruskysymykset Sheldrake otti käsittelyyn ja tuloksena oli uusi teoria. Kaikkein eliöiden ominaispiirteenä on juuri tämä kyky kasvaa "omaan muotoonsa" ja toisaalta ne pystyvät uusimaan itseään, parantamaan haavojaan, jopa kasvattamaan uuden jäsenen tuhoutuneen tilalle. Koneet –ei edes äärimmäisen taitavat koneet tai mekaaniset prosessit eivät pysty tekemään vastaavaa. Mikä on siis se kokonaisvaltainen, tarkoituksellinen ja kehitystä ohjaava prinsiippi elämässä? Nykyisin biologian mukaan on vain yksi säätelyjärjestelmä – geneettinen koodi, joka ohjaa kaikkea kasvua alusta loppuun. Geneettiset ohjelmat, joiden oletetaan ohjaavan meitä, ovat sattuman tulosta, ne ovat "sokean kellosepän" (Richard Dawkins) näpräämisen aikaansaannosta. Tosin nykyään on biologiassa suuntausta, joka vaihtaisi mieluusti termin "geneettinen ohjelma" vaikka "sisäiseen representaatioon" tai "sisäiseen kuvaukseen" (internal representation tai internal description).

Sheldraken varhainen kritiikki biologisessa teoriassa kohdistui siihen miten oletettiin, että DNA:ssa sijaitseva geneettinen koodi määrää missä järjestyksessä valkuaishapot ovat proteiinissa, mutta jätettiin ymmärtämättä missä järjestyksessä samat asiat olivat suuremmissa biologisissa yksiköissä kuten soluissa, solukoissa ja solukot elimissä ja elimet kokonaisissa organismeissa kuten ihmiskehossa. Tyypillistä nykyajan ajattelulle on tässäkin; jos jonkin prosessin alkujärjestystä on löydetty, sen oletetaan vastaavan kaikesta ilman että ymmärrämme miten se kokonaisuus, josta puhumme on kaikkeudessaan rakentunut ja millä periaatteilla se on suhteessa omiin osiinsa. Reduktionismi tieteessä (monimutkaiset systeemit selitetään yksinkertaisten perusilmiöiden kautta) tuottaa kerta toisensa jälkeen näitä luurankoja, jotka eivät liiku eivätkä elä.

Kuten Sheldrake itse on huomauttanut kirjassaan The Rebirth of Nature (Luonnon uudelleensyntyminen), jos meillä on tiettyjä sopivia geenejä ja oikeanlaisia proteiineja ja oikeita systeemejä, jotka kontrolloivat proteiinin yhdistymistä, organismin oletetaan automaattisesti kokoavan itse itsensä. Tämä tuo tietysti mieleen vaikkapa Mary Shelleyn kauhuklassikon, Frankensteinin, jonka hullu tiedemies kokosi kuolleiden ja hieman mädäntyneiden ihmisten palasista, ja ohjasi siihen hieman sähköä (1700-luvulla ihmeellinen elämän kipinän antava asia...) ja heureka – Frankenstein lähti horjuvin ja töksähtelevin askelin suorittamaan epämääräistä kohtaloaan – tunnetuin seurauksin.

Kuten monet muutkin biologiassa ja sen ulkopuolellakin, Sheldrake totesi, että koska kaikissa jäsenissä ja soluissa oli sama geneettinen koodi ja silti ne tuottivat hyvin erilaisen muodon ja tehtävän itselleen, täytyi olla jokin tätä säätelevä vielä tuntematon voima, joka järjesti ja koordinoi tätä kokonaisvaltaisuutta. Normaalit biologian oppikirjat puhuivat vain "kompleksisista kemiallis-fyysisistä aika-avaruudellisista kuvioista." Asia ei ollut selvä vaan oli jäänyt selittämättä.

Morfisen kentän tehtävä on toimia itsesäätelyjärjestelmänä, joka yhdistää saman geneettisen pohjan omaavan lajin jäsenet toisiinsa. Morfinen kenttä on autonominen

MORFINEN RESONANSSI

Esimerkki morfisen resonanssin vaikutuksesta on seuraava:

Kahdella, kaukana toisistaan sijaitsevalla Tyynen meren saarella elää kaksi saman lajin apinayhdyskuntaa. Ne ovat asuneet omilla saarillaan kauan ja koska ne eivät osaa uida, ne pysyvät saarillaan. Eräänä päivänä toisella saarella tapahtuu kummia: eräs apina vie hedelmän veteen jonka jälkeen se on helpompi kuoria. Tämä tekee apinoiden ruokailun helpommaksi ja tapa leviää pian saaren apinoiden keskuuteen. Outoa tosin, myös kaukana sijaitsevalla toisella saarella apinat omaksuvat saman hedelmän liottamisen jonkun aikaa alkuperäisen keksinnön jälkeen.

Mikä "syy" kannusti tähän uuteen oppimiseen? Perinteisen tieteen mukaan tällaista syytä ei voi olla. Se oli "sattuma." Mutta kuten esimerkiksi poliisit tietävät, että jos sattumia alkaa kerääntyä jonkun tapauksen ympärille, ne eivät olekaan sattumia. Sheldraken teorian mukaan tällainen uusi kumouksellinen kehitys eläinmaailmassa tapahtuu morfisen resonanssin avulla. Morfinen (muotoa koskeva) resonanssi (yhteisvärähtely) ulottuu tietyn eliölajin jokaiseen jäseneen ja se kattaa lajin yhteisen morfogeneettisen kentän. Jos joku yksiö keksii uuden käyttäytymismuodon, se ei jää tämän yksilön omaksi omaisuudeksi vaan resonanssi "siirtää" sen koko kentän (lajin) käyttöön tietyn ajan kuluessa. Maantieteelliset esteet eivät ole esteitä eikä fyysistä kosketusta tarvita. Tämä jälkimmäinen tietysti on nostanut vastustusta koska perinteinen tiede ei vieläkään ole hyväksynyt minkäänlaista kaukovaikutusta – ellei kvanttifysiikan ilmiöissä. Kaukovaikutuksen ideaa on torjuttu kaikilla rintamilla, parapsykologiassa, astrologiassa kuten aikanaan normaaleissa fyysisissä ilmiöissä kuten Galileo aikanaan Kuun vuorovesi-ilmiöstä puhuttaessa murahti: "Sehän on okkultista höpötystä".

Kaikkein kulunein esimerkki tulee Sheldraken varhaisimmista todistuksista. Lontoossa sijainnut tutkimuslaitos tutki hiirien käyttäytymistä monimutkaisissa labyrinteissä. Niitä opetettiin suoritumaan käytävistä yhä nopeammin antamalla niille kannustavia palkintoja nopeista suorituksista. Samaan aikaan Pariisissa vastaanvanlaisessa laitoksessa huomattiin miten tällaista koulutusta saamattomat hiiret juoksivat labyrintin läpi nopeammin kuin aikaisemmin.

Morfinen resonanssi on siten eräänlaista "luonnon muistia", joka yhdistää kaikki lajin jäsenet – nykyiset ja menneet. Sheldraken teoria on siten hyvin kattava sekä ajan (nykyisyys-menneisyys) että avaruuden (kenttäteoria) suhteen. Teorianmuodostuksen takana voisi uumoilla olevan myös Shldraken kiinnostusta fysiikan kehitykseen, erityisesti kenttäteorioihin kvanttifysiikan ilmiöissä.

Morfinen resonanssi on eräänlainen kunkin lajin yhteinen muistipankki, johon geneettinen, solujen sisäinen informaatio on koodattu. Jokainen oman lajinsa jäsen asettuu alttiiksi vaikutuksille, jotka tulevat jokaiselta saman lajin jäseneltä oli tähän suora kontakti tai ei ja yksilö oppii myös lajinsa menneisyydestä. Periaatteessa morfiset kentät syntyvät lajin toistamista käyttäytymisen kuvioista, ne ovat siten tottumusten tulosta. Kun puhumme luonnon konservatiiviisuudesta, Sheldrakella se saa tämän säväyksen; lajit pysyvät "omissa laatikoissaan" tottumusten voimalla ellei uutta oppimista ja morfisen kentän rikastumista tapahdu.

Mutta raivostuttavaa teoriassa on tietysti se, että sitä voi soveltaa myös ihmisiin ja ihmisen muokkaamiin kulttuureihin. Kulttuurikin muodostuu morfisesta kentästä, jossa on enemmän tai vähemmän ilmeisiä raiteita, johon yksilöt uppoavat ja saavat siitä tiettyä turvallisuuden kokemusta. Ihmistä säätelevät tottumusten voimat, totunnaiset ajatuskuviot, käyttäytymisen kaavat, puhetavat ja elämiseen liittyvät käytännön tottumukset.

Yksinkertaisia, mutta tehokkaita alueita, joissa morfinen kenttäteoria näyttää toimivan, on esimerkiksi muoti. Muodin oikku ei ehkä ole mikään oikku vaan sen on usean eri yksilön samanaikaista työskentelyä uusilla ideoilla, materiaaleilla tai näkemyksillä. Kun intensiivinen panostus on lähtenyt liikkeelle, se saattaa yllättäen pintautua usealla eri taholla samanaikaisesti esiin. Muodin keskukset Milanossa, Pariisissa, New Yorkissa tai Lontoossa voivat samalla viikolla esitellä uusia eri designerien luomia mallistoja, joissa on selkeästi samat peruslinjat näkyvissä. Tai ajatelkaamme luovuutta yleensä, viihdettä, vakavampaa taidetta, jossa jokin uusi suunta lähtee liikkeelle alunperin jossain komerossa tai kellarissa luovan intensiivisen yksilön kautta, leviää ehkä muutamaan taiteilijan ystäviin ja kollegoihin, ja yhtäkkiä kulttuuri tulee kypsäksi ottamaan vastan tämän uuden suuntauksen.

Morfinen kenttä, eliölajin kollektiivinen ME- kokemus toistaa itseään. Aito kehitys taas on sitä että tähän toistoon sekoittuu jotain uutta, ehkä rohkean yksilön poikkeava ajatus, teko, aloite tai keksintö. Innovatiivisia yksilöitä on aina sekä ihmisten että eläinten ja eliöiden joukossa. Mutta kuten Darwinin evoluutio-opissa, myös Sheldraken vaihtoehdossa, uusi asia, mutaatio, ei yleensä tule hyväksytyksi, se ei ole elinkelpoinen vaan tuhoutuu helposti. Vasta sitten kun uutta käyttäytymismuotoa on toistettu kyllin usein, se alkaa vakiintua morfisen kentän osaksi ja on muiden saman lajin jäsenten käytettävissä. Mutta kuten sanottu, muutos tapahtuu hitaasti, se vaatii tarpeeksi monien yksilöiden aktiivista uuden tavan tai tottumuksen käyttöönottoa, se vaatii myös intensiivisyyttä jotta uutuus imeytyisi morfiseen kenttään.

Shledraken kokemustausta on melko kattava – perinteistä länsimaista tiedettä ja vaikutteita Intiasta, benediktiininmunkki Bede Griffithin vaikutusta ja kiinnostusta myös uskonnolliseen elämään ja yli tieteiden rajojen potkivaa näkemyksellisyyttä. Hän on tavannut monia aikamme johtavia tiedemiehiä, hengellisiä opettajia ja vaikuttajia ja keskustellut ahkerasti niin ystävien kuin vihollisten kanssa. Näiden aineksien sulatustyön tuloksena Sheldrake on eräs aikamme harvoja rajoja laajentavia ja aidosti uutta luovia tiedemiehiä. Ei mikään ihme, että akateemisen pikkumaailman kateus, närä ja aggressio on kohdistunut häneen raskaasti.

Sovinnaisen ajattelun kannalta kaikkein ärsyttävämpiä väitteitä, mitä Sheldraken näkemyksestä seuraa, on se, että ylipäätään ns. luonnon lait ovat periaatteessa "tottumuksia", pitkän ajan kuluessa urautuneita tapoja, joilla luonnon ilmiöt hoitavat keskinäiset suhteensa. Pitkään on länsimaisessa tieteessä näkynyt suuren taustavaikuttajan, Platonin ideaoppi, jonka merkitys siinä, että mieluusti haluamme löytää maailmasta "ikuisia lakeja", on sisäistetty psyykeemme lujasti vuosisatojen kuluessa. Mutta onko se oikea näkemys vai pitääkö tyytyä palaamaan tässäkin "taivaasta" takaisin maan päälle eli näkemään luonnon lait immanentteina ilmiöinä ja siten osana kehitystä, jonka osana koko luonto on? Nythän tieteen ideaali on sellainen, että oletamme ikuisia, muuttumattomia luonnonlakeja olevan "siellä jossain" ja tiede pitää niitä päämäärinään – joku kaunis päivä, jotenkin, jossain, ne löydetään. Sheldraken mukaan on toinen mahdollisuus, joka pitää ottaa huomioon ja se on juuri luonnonlakien muokkaantuminen pitkäaikaisten luonnonilmiöiden järjestäytymisen tuloksena. Tässä järjestäytymisessä ei kuitenkaan ole lopullista, absoluuttista luonnetta. Luonnonlaki voi muuntua jos kyllin kauan ja säännöllisesti luonnon ilmiötä säätelevän morfisen kentän painotuksessa tapahtuu muutos. Selvää on, että sellaista ei tapahdu helposti eikä lyhyen ajan kuluessa.

LUONNON TILAPÄISET LAIT

Sheldrake kiinnittää aluksi huomiota siihen, että useat matemaattiset ja fyysiset vakiot, joita on vaivalloisesti tieteen edistyksen kuluessa saatu mitattua, eivät olekaan täysin muuttumattomia. Esimerkiksi fysiikasta tutut painovoimavakio, valonnopeus, Planckin vakio ovat tällaisia suureita, joiden numeroarvo on pikkuhiljaa keinunut. Normaali selityshän tälle on tietysti se, että arvot muuttuvat sitä mukaan kun mittausmenetelmät kehittyvät – ja ne kehittyvät aina. Mutta Sheldrake esittää, että vakioiden on oletettu olevan tarkempia kuin mitä ne ovat koska perusoletuksena on ollut että ne ovat jotain absoluuttista, joka lopulta paljastuu viimeisen desimaalin tarkkuudella. Luonnossa ei ole mitään absoluuttisen järjestelmällistä ja tarkkaa ja tämän on kaaosteorian ei osa-alueet tuoneet esiin entistä selvemmin. Tutkimatta on jäänyt se miten eri aikoina eri laboratorioissa saadut mittaustulokset vaihtelevat, onko niissä jokin selittävä tekijä, tietty rytmi?

Hyvä kysymys on myös se, vaikuttavatko kokeen tekijät koetuloksiin tahattomasti omilla asenteillaan ja tiedostamattomilla ennakkokäsityksillään? Asia ei ole uusi ja sillä on nimikin: "kokeensuorittajan odotusefekti". Tätä on pyritty poistamaan turvautumalla esimerkiksi ns. sokkokokeisiin, joissa vaikkapa lääketieteellinen koehenkilö ei tiedä mitä hänellä oikein kokeillaan. Kehittyneempi muoto on ns. kaksoissokkokoe, jossa sen koommin kokeen suorittaja kuin koehenkilötkään eivät tiedä mitä ainetta kokeillaan. Vain kolmas osapuoli tietää sen laatiessaan kokeen, valvoessaan sitä ja arvioidessaan tuloksia. Sokkokokeiden on arveltu olevan sopivia niillä aloilla, joissa kokeensuorittajan efektin katsotaan olevan pahimmillaan eli lääketieteessä, psykologiassa ja eläintieteessä. Mutta onko vastaavaa efektiä muissa tieteissä, ennen kaikkea onko sitä luonnontieteessä? Härskisti sanoen, onko subatomisia ilmiöitä ja omalaatuisia hiukkasia olemassa vai syntyvätkö ne kokeentekijöiden päässä? Tietysti on ensin teorioita, jotka ennustavat että uusia ilmiöitä on löydettävissä. Sen jälkeen rakennetaan mahtavia laitteita, kokonaisia instituutioita ja mittalaitteita, sijoitetaan miljoonia tähän kaikkeen ja ryhdytään etsimään tätä mahdollista uutuutta. Ja kuinka ollakaan – usein uusi ilmiö löytyykin ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Fyysikko David Bohmin & muiden Nature-lehdessä julkaistu artikkeli "Tiedemiehet kohtaavat paranormaalin" nosti esiin näkemyksen mielialan vaikutuksesta tieteellisessä työssä. Tiedämme rentoutuneen tilan olevan edellytyksenä sekä luovalle tieteelliselle työlle että myös parapsyykksille ilmiöille ja kireä, pelokas, vihamielinen ilmapiiri ehkäisee tehokkaasti ESP:n ilmenemistä ja vaikuttaa myös normaalissa tieteellisessä työssä haitallisesti. Jos joku tai usea kokeeseen osallistuva suhtautuu siihen vihamielisesti, mahdollisuudet saada positiivisia tuloksia, vähenevät huomattavasti.

SEITSEMÄN ARKISTA KOETTA

Mutta Rupert Sheldrake on ollut tuottava ja innovoiva myös hieman käytännöllisimmillä linjoilla. Vuonna 1994 hän julkaisi kirjan Seven Experiments That Could Change the World (Seitsemän koetta, jotka voivat muuttaa maailmaa). Kirjan alaotsikko on kuvaava: A Do ItYourself Guide to Revolutionary Science (Tee se itse opas kumoukselliseen tieteeseen). Kumouksellisuus tulee siitä, että kyse on kokeista, jotka voi suorittaa kuka tahansa meistä maallikoista. Ehkä ei ihan kaikki, sillä ne vaativat sentään jotain kuten maalaisjärkeä, vähän varusteita, rahaakin, aikaa ja kärsivällisyyttä ja tieteeseen kuuluvaa systemaattisuutta.

Miten voi itse tehdä tieteellisiä kokeita? Tärkein syy sen mahdollisuuteen on siinä, että monia arkinen asia on tärkeä ja voi paljastaa elämästä ja luonnosta asioita, jotka ovat merkityksellisiä. Tällaisia asioita virallinen tiede unohtaa ja työntää ilmiöitä maton alle. Niitä ei tutkita koska ei ole uskoa, että niissä olisi jotain muuta kuin miltä näyttää. Sheldrake tutki seitsemää tällaista unohdettua arkista mysteeriä:

1.Lemmikit, jotka vaistoavat milloin isäntä tai emäntä palaa kotiin

2.Miten kyyhkyt suunnistavat kotiin?

3.Termiittien kyky organisoida toimintansa

4.Ihmisten tunne, että joku tuijottaa heitä takaapäin

5.Haamujäsenten tuntemukset

6.Kokeentekijöiden vaikutus matemaattisiin vakioihin

7.Kokeentekijöiden vaikutus kokeisiin

Seitsemän koetta on tarkoitettu kannustukseksi ihmisille, jotka ovat vieraantuneet tieteestä. Se tuo tieteen käytännön lähelle arkista todellisuutta sillä kelläpä ei olisi lemmikkieläintä, koiraa tai kissaa, Englannissa kyyhkysten pito lakoissa on suosittu harrastus; moni on tuntenut konkreettisesti milloin joku tuijottaa; raajoja menettäneet ovat kokeneet haamujäsenensä kutiavan tai kolottavan. Termiittejä emme pääse tutkimaan pohjoisilla leveyksillä, mutta ehkä muurahaisyhteisöt tarjoaisivat samanlaisen kohteen. Kohdat 6 ja 7 ovat taas luonteeltaan vaikeampia ja sopivat tieteen sisäiseen tarkasteluun. Kuten Sheldrake toteaa, tiede alkaa yhä enemmän sulkeutua omiin ympyröihinsä, turhaan ei puhuta suomeksikaan "akateemista maailmasta". Vielä pahempaa ovat lausumattomat tabut, joita tieteeseen on kerääntynyt. Tabut estävät tutkimasta tiettyjä asioita (kuten paranormaalia) ja tabut varjostavat näkymiä silloinkin kun jotain on tutkittu. Tieteen tuominen takaisin maalaisjärjen ja maallikkoymmärryksen piiriin voisi tuoda lisää avoimuutta ja terveyttä. Maallikkojen lisäämistä tieteen valtakoneistoon ehdotti myös aikoinaan radikaali tieteen historian tarkkailija, Paul Feyerabend turhaan.

Seitsemän koetta kirja alkaa lemmikkieläimillä. Moni kissan ja koiran omistaja on kokenut myös Suomessa, miten isäntäänsä kiintynyt lemmikki ilmaisee käyttäytymisellään milloin isäntä tai emäntä on palaamassa kotiin matkalta. Tyypillisiä merkkejä voivat olla koiran ja kissan siirtyminen ikkunan ääreen tai ovensuun matolle valmiusasemiin. Kissa voi maukua ja koira voi haukkua tai ynistä tovin ennen kuin omistaja palaa. Mutta eivät ainoastaan tutuimmat kotieläimet vaan myös muut omaavat näitä piirteitä. Häkkilinnut, papukaijat ja undulaatit voivat ilmaista samaa vaistomaista odottelua ja vieläpä kesyt pienet apinat tai hevoset. Tätä mahdollisuutta Sheldrake tutki systemaattisesti viimeisessä kirjassaan, johon palaan myöhemmin.

TULE KOTIIN KYYHKYSENI

Kertomukset ja kokemukset tietävät sen, että kyyhkyt suunnistavat kotiinsa varmasti ja erehtymättä. Ne voivat myös osoittaa selvää kiintymystä siitä huolehtivaan ihmiseen kuten seuraavassa:

USA:ssa, Länsi-Viriginiassa asui 12-vuotias poika, joka löysi kerran pihaltaan kilpakyyhkyn, joka oli laskeutunut kilpamatkallaan. Kyyhkyn jalassa oli numero 167. Poika otti linnun hoiviinsa, ruokki sitä ja kyyhky jäi hänen lemmikikseen. Vähän myöhemmin poika vietiin sairaalaan 170 km:n päähän. Viikkoa myöhemmin pojan maatessa sairaalassa, poika kuuli huoneensa ikkunan takaa läpsyttelyä. Hän pyysi hoitajaa avaamaan ikkunan. Kyyhky pujahti ikkunasta sisälle. Poika pyysi hoitajaa katsomaan sen jalkoja. Numero 167 oli kiinnitettynä sen jalkaan. Pojan kyyhky oli tullut vieraisille.

Kyyhkysten kyky palata pitkien matkojen takaa kotilakkaansa on aina herättänyt mielenkiintoa ja useita teorioita on siitä esitetty. Kaikissa niissä on kuitenkin suuria rajoituksia eikä tyydyttävää teoriaa ole esitetty vaikka kevytmielisesti puhutaan yleensä muuttolintujen kyvyistä "suunnistamisesta auringon ja yöllä tähtien tai magneettikentän mukaan". Näitä selityksiä on tarjottu vaikka jokainen järkevä ihminen tajuaa niiden heikkouden selittää ilmiötä kaikessa laajuudessaan. Luonnollisesti kyyhkyt eivät ole ainoita eläimiä, joilla on ilmiömäinen kyky löytää kotiin. Myös koirista, hevosista ja kissoista on runsaasti kokemuksia miten ne yksin jätettyinä tai isännän hylkääminä tai onnettomuuden kautta erotettuina löytävät kotiinsa tai isännän uuteen asuinpaikkaan satojen kilometrien päästä. Myös jotkut isot perhoslajit, kuten amerikkalainen monarkkiperhonen, tekee erehtymättömästi pitkiä muuttoreissuja.

Tavallisimmat selitysmallit kyyhkysten suunnistuskyvylle ilman karttaa ja kompassia ovat olleet:

* Kyyhkyt suunnistavat maamerkkien mukaan. Tämä voi toimia jos kyyhkyt lentävät tutun maaston yllä, mutta ei selitä sitä, että ne palaavat erehtymättömästi myös täysin tuntemattomien taipaleiden takaa.

* Koko 1950luvun muodikkain selitys oli suunnistaminen auringon mukaan. Tämä teoria hallitsi virallista eläintiedettä, mutta on sinänsä mahdoton väite: kyyhkyt suunnistavat myös pilvisillä säillä ja pimeällä ja koekyyhkyille on laitettu vahvasti samennetut lasit päähän, mikä ei estänyt niitä suunnistamasta yhtä varmasti kuin ilman laseja. Koesarjoissa on havaittu, että jos kyyhkyn "sisäistä kelloa" rukataan keinotekoisesti vaikkapa 12 tunnilla ja Sitten lasketaan vapaaksi, ne lähtevät vastakkaiseen suuntaan kuin missä koti on. Aluksi ne lähtevät vastakkaiseen suuntaan, mutta myöhemmin siitä huolimatta, korjaavat suunnan ja palaavat kotiinsa. Tämä ei kuitenkaan ole todiste siitä, että ne suunnistavat kotiinsa auringon (joka on sisäisen kellon "kellotaulu") vaan se on todiste siitä, että ne osaavat vaistomaisesti käyttää kompassia.

* Kun huomattiin, että kyyhkyt palaavat myös pimeällä kotiin, kehiteltiin teoria suunnistamisesta polarisoidun valon avulla. Laskenut aurinko jättää jälkeensä polarisoitua valoa, sinisiä läiskiä taivaalle. Mutta yhtä lailla kuin edellä todettiin, auringon asema ei voi toimia muuta kuin suunnistuksen kompassina, se ei sisällä vielä tietoa, missä suunnassa kyyhkyn koti on.

* Myös kyyhkysten kykyä aistia matala-aaltoisia infraääniä on tyrkytetty selitykseksi kotiutumiskyvylle, mutta kukaan ei vieläkään tiedä, miten se auttaisi asiaa jos näin olisi.

* Sitten tuli vuoroon ylivertaisen hajuaistin osuus. Mutta jos kyyhky suunnistaa kotiinsa siellä vallitsevan hajun perusteella, miten brittiläinen kilpakyyhky voisi suunnistaa Espanjasta kotiin rakkaaseen Englantiinsa jos tuuli on myötäinen ja Espanjan hajut ohjaavat sitä?

* Viimein selitysten ketju loppui väitteeseen: kyyhkyt (ja muuttolinnut) suunnistavat maan aistien maan magneettikentän vaihtelut. Tämä teoria vallitsi pitkään 1970 ja 80luvuilla. Maan magneettikenttä on voimakkaimmillaan navoilla ja se vaihtelee paikasta toiseen mentäessä. Magneettisella pohjoisnavalla kompassineula näyttää suoraan alaspäin ja päiväntasaajalla taas neula asettuu makaamaan horisontaaliasentoon. Jos kyyhkyllä on sisäänrakennettu magneettinen ohjainjärjestelmä, se voisi suunnistaa vaistoamalla magneettikentän vaihtelut tyyliin: neula ylhäällä, olen menossa pohjoiseen, mutta jos neula makaa horisontaalisesti, silloin kyyhky ei tietäisi kumpaan suuntaan lähtisi, itään vai länteen koska magneettimittari osoittaisi samaa vahvuuslukemaan kummallekin suunnalle. Mutta teoria on suurissa vaikeuksissa selittämään kotiin tulemisen kykyä. Ensinnäkin magneettikentät eivät ole tasaisia, niissä on pieniä epäsäännöllisiä vaihteluita ja kaoottista aaltoilua päivittäin ja viikoittain. Ja joka tapauksessa magneettinen kompassi olisi äärettömän epätarkka eikä sillä löytäisi kotiin Liedon Varman paraskaan suunnistaja. Siitä huolimatta ilmeisesti tänäänkin tieteen puolesta puhujat asiasta keskusteltaessa sanovat, että linnut suunnistavat magneettikentän mukaan, mutta eivät todennäköisesti "muista yksityiskohtia" koska niitä ei ole. Kokeissa on osoitettu, että kyyhkyt (ja muutkin eläimet mukaan lukien ihminen) ovat herkkiä magneettikenttien vaikutuksille. Kyyhkyjen kotiintuloaika viivästyy auringossa tapahtuneiden magneettimyrskyjen aikana ja vähän niiden jälkeen. William Keeton 1970 ja 80-luvulla teki laajoja tutkimuksia kyyhkyillä kiinnittäen mm. pieniä magneetteja niihin kiinni ja laskien niiden kotiutumisaikoja verrattuna aikoihin minkä ne lensivät ilman magneetteja. Aluksi näytti siitä, että tuloksena oli, että pilvisinä päivinä kyyhkyt olivat hieman harhassa vähän aikaa, mutta aurinkoisina päivinä ne palasivat kotiin normaalisti. Myöhemmin Keetonin keräämä aines uudelleen analysoitiin ja tuloksena oli puhdas nolla: magneetit eivät vaikuttaneet kyyhkyjen kotitutumiskykyyn.

* Nykyinen tilanne on se, että magneettisuunnistuksen kannattajia yhä on huolimatta olemattomista näytöistä tai Sitten vedotaan käsitteeseen "suunnistus on useiden erillisten kykyjen summa".

Sheldraken teorian kannalta kyyhkyjen ja muuttolintujen on erotettava yleinen suunnistuskyky, joka voi seurata toden totta auringon aseman ja magneettikentän vaihteluita. ja ohjata lintua. Mutta se ei kelpaa selitykseksi äärimmäisen varmalle kotiutumiskyvylle. Sheldrake on kuvannut morfista resonanssia muoviseksi nauhaksi, joka venyy kahden kentän kuten ihmisen ja hänen kyyhkynsä välillä ja supistuu taas jos esimerkiksi kyyhky on kotiutuessaan lentänyt kotilakkansa ohi. Pääasia on, että on olemassa side eläimen ja sen omistajan kanssa. Vaikutteet fysiikasta lienevät viritelleet Sheldrakea ajattelemaan morfisesta kentästä nun, että se toimisi nonlokaalisesti, ei-paikallisesti, kuten kuuluisassa Einstein&Podolsky&Rosen paradoksissa oli tuloksena. Sen kokeen mukaan kaksi aikaisemmin yhteistä, mutta myöhemmin eriytynyttä kvanttikenttää voi olla yhteydessä toisiinsa huolimatta etäisyydestä.

Sheldraken ajatusmalli sanoo, että kyyhkyn koti, kyyhkyslakka ympäristöineen säilyy kyyhkyssä aina olipa kyyhky missä tahansa ja se vetää kyyhkyn kotiin kuten venytetty kuminauha, josta päästetään irti, palaa alkuasentoonsa. Toinen malli sanoa sama asia tulee modernista dynamiikasta. Dynaamisten systeemien matemaattisissa malleissa systeemi liikkuu kenttäavaruudessa kohti attraktoreita. Näillä termeillä ymmärrettynä, kotiin suunnistava kyyhky liikkuu vektorikentässä kohti attraktoria, joka on kyyhkyn koti.

Kyyhkyjen kotiutumiskykyä testattiin vuosina 198688 tekemällä niille liikkuvaan vankkuriin kotilakat. Sheldrake avustajineen päästi kyyhkyt lentoon sovitun matkan päästä ja vaihtoivat aina liikkuvan kotilakan asemaa ensin vähän, Sitten yhä enemmän. Kokeita tehtiin Englannissa ja Irlannissa. Idean tähän järjestelyyn hän sai luettuaan, että Saksan armeija oli käyttänyt vastaavaa tapaa sotakirjekyyhkyjen kanssa. Kyyhkyt palasivat säännöllisesti paikalle, jossa lakka oli ollut ja kesti vähän aikaa ennen kuin ne huomasivat, että se oli vaihtanut paikkaa. Kokeiden lisääntyessä ne yhä nopeammin löysivät kotilakkansa vaihtuneen paikan, mutta eivät pitäneet tilanteesta. Niinikään ne eivät suostuneet palaamaan vankkureihin, jos oli sijoitettu niille outoon paikkaan kuten avoimeen latoon.

TEHDÄÄNPÄ PESÄ

Termiittien mahtavat pesäkeot ja niissä vallitseva äärimmäisen tehokas organisaatio on myös eräs luonnon ratkaisematon mysteeri. Arvoitus on erityisesti termiittien ilmeinen kyky kommunikoida välittömästi tärkeät asiat lajikumppaneilleen. Kerran tutkijat avasivat termiittikeon ja paljastivat isokokoisen kuningattaren "soluasunnon". Kävi niin, että pieni savikokkare putosi kuningattaren päälle. Onnettomuus näytti niissä mittasuhteissa vakavalta. Lähellä olevat työläistermiitit pysähtyivät välittömästi puuhissaan ja alkoivat pyöriä neuvottomina kuningattaren ympärillä. Kekoa tarkkailtiin myös laidoilta ja sielläkin tapahtui sama, termiitit olivat poissa tolaltaan, niiden normaalit toimet olivat pysähdyksissä. Näytti selvästi siltä, että nekin tiesivät, että kuningatar oli vaarassa. Termiittien ja mehiläisten yhteisöjen rakennetta tutkiessa on muillekin välähtänyt miten heikko lähtökohta on redusoida termiittien käyttäytymistä pieniin osasiinsa. Termiitit näyttävät omaavan vahvan yhteisen kentän, jossa on informaatiota. Sheldrake ei kiistä normaalien aistien kautta tapahtuvaa kommunikaatiota: termiitit haistavat ja koskettavat toisiaan välittäessään viestejä.

"Uskon, että kaikkein lupaavin lähestymistapa holistisesti järjestäytyneitä termiittiyhteisöjä tutkittaessa on kenttien kautta. Sosiaalinen kenttä, johon on painautunut jälki yhteisön rakennuksesta, ympäröi termiittiyksilöitä. niin kuin magneettinen kenttä jakaa sen lähellä olevan rautapurun, samalla tavalla termiittien organisaatio järjestyy kentästä käsin. Jos tekee tutkimusmalleja ottamatta huomioon tätä kenttää on samaa kuin yrittäisi selittää rautapurun järjestäytymistä levyllä ilman että tajuaa magneettikentän olevan sen takana ikään kuin järjestäytymisen muoto noin vain ilmaantuisi jokaisen rautapurun aineosasista..."Nämä lauseet ovat ydinkohtia Sheldraken ajatuksista.

PUNOTTAVA NISKA

Mitä arkisin asia, kuten tunne siitä, että joku tuijottaa takaapäin sinua, on ratkaisematon arvoitus. Varmasti kaikkien maiden ja kulttuurien kansanperinteessä on tästä esimerkkejä ja ilmiö ei ole suinkaan poistunut nykypäivän kokemusmaailmasta. Vaistonvarainen tuntemus siitä, että joku tuijottaa sinua voi tuntua joskus selvänä niskassa koettavana lämpönä tai kihelmöintinä tai vain mentaalisena refleksinä. On ammattiryhmiä, jotka joutuvat jatkuvan tuijotuksen kohteeksi jolloin reaktio häviää. Tällaisia voivat olla tarjoilijat, jotka ovat jatkuvasti kymmenien silmäparin tuijotuksen kohteena.

Viime kädessä on kysyttävä, loppuuko ihmisen aistiminen oman kehon rajoihin vai onko olemassa muunkaltaista, laajentunutta aistimista? Sheldrake itse tutki ilmiöitä Englannissa ja USA:ssa koeryhmien kanssa. Neljä koehenkilöä valittiin ja heidät asetettiin istumaan selkä muihin koehenkilöihin päin.

Sheldrake valitsi satunnaisesti aina yhden kortin, joka merkitsi sitä, että muu ryhmä alkoi tuijottamaan tiettyä koehenkilöä. Tuijotuksen päätyttyä tuijotettavat kirjoittivat ylös käsityksensä siitä, oliko häntä tuijotettu vai ei. Tulokset osoittivat, että suurin osa koehenkilöistä pystyi tietämään tuijotettiinko häntä vai ei vain arvauksen tasolla, mutta Sheldrake tapasi kaksi koehenkilöä, joiden tulokset pysyttelivät korkealla keskiarvojen yläpuolella.

KUTIAVA PROTEESI

Sheldraken ominta aluetta on haamujäsenissä ilmenevät erilaiset tuntemukset. Menetettyä jäsentä voi pistellä, sitä voi kutittaa tai siinä on selviä kipuja. Useat jäsenensä menettäneet kokevat haamujäsenensä nun aidosti, että he unohtavat välillä, että sitä ei ole. Monia teorioita on tästäkin ilmiöstä esitetty. Useat teoriat viittaavat siihen, että kyse on jollain tavalla muistista. Jos näin on, silloin niillä, jotka ovat syntyneet jotain raajaa vailla, ei pitäisi olla haamujäsenestä tuntemuksia, mutta 10-20% heistäkin kokee haamujäsenen.. Sheldraken morfogeneettisen kenttäteorian mukaan myös poistunut jäsen on yhä mukana kentässä ja siksi se oirehtii. Haamujäsenellä on yhä oma paikkansa kentässä sillä morfogeneettinen kenttä säilyttää muistissaan kaikkien yksilöiden menneisyyden. Jos ihmisen mieli ei rajoitu ihoon vaan sillä on jatkumoa ulospäin ja jos ihminen elää kentässä, silloin monet arvoitukselliset ilmiöt saavat uuden valaistuksen.

Haamujäsenten herkkyyttä voi tutkia samaan tapaan kuin alttiutta tuntea takaapäin tuijotus. Kätensä menettänyt koehenkilö istuu selkä toisia koehenkilöitä päin. Koskettajia on kahdenlaisia: niitä, jotka koskettavat koehenkilö ja niitä, jotka eivät kosketa (kontrolli). Kokeen aikana koskettaja laittaa kätensä menetetyn raajan kohdalle tai kontrollikoskettaja ei tee mitään. Jokaisen koesarjan jälkeen kuullaan äänimerkki ja koehenkilöltä kysytään tunteeko hän olemattomassa raajassa kosketusta ja hän saa palautteen siitä, onko häntä koskettu vai ei.

Tätä koetta ei ole tiettävästi vielä tehty, mutta USA:ssa Ingo Swann, Alexander Imich ja Casimir Bernard jo vuonna 1992 tekivät jotain vastaavaa. Bernard oli menettänyt jalkansa II maailmansodassa ja hän oli kokeen kohdehenkilö. Hän istui kokeen aikana asennossa, jossa hän saattoi nostaa haamujalkaansa. Ingo Swann istui hänen edessään läpinäkymätön huppu päässään asennossa, jossa hän saattoi käsillään ulottua sopivasti koskettamaan haamujalkaa jos se olisi ollut nostettuna eteenpäin. Satunnaisin väliajoin äänettömästi Imich kehotti Bernardia nostamaan haamujalkaansa ylöspäin niin että Swann saattoi koskettaa sitä. Ingo Swannia kehotettiin ilmoittamaan, tunsiko hän kätensä koskettavan Bernardin haamujalkaa. Yrityskertoja oli kaikkiaan 158, joista Swann osui oikeaan 89 kertaa kun taas tilastollinen odotusarvo on 79. Myös Imich oli koehenkilönä tässä kokeessa ja hänen tuloksensa oli 46 oikeaa tuntemusta 84:stä kerrasta. Odotusarvo on 42. Kuten Swann itse on todennut, psyykkiset kyvyt usein paranevat harjoitusten myötä ja nun kävi myös tämäntyyppisessä kokeessa.

TIEDÄN MITÄ SIELTÄ TULEE ULOS...

Seitsemän koetta kirjan lopuksi Sheldrake tutkii ongelmia, jotka liittyvät tieteen tekemisen käytäntöön vaikuttaako tiedemiesten omat painotukset koetuloksiin? Ongelma ei ole vähäinen ja se haarautuu monelle taholle. Tieteessä on objektiivisuuden vaatimus, joka on johtanut keinotekoisuuteen. "Tiedemiehet teeskentelevät, että he ovat ruumista poistuneita mieliä. Päinvastoin kuin muut inhimilliset toiminnat, tieteen oletetaan olevan ainutlaatuisen objektiivista. Tieteelliset paperit kirjoitetaan sovinnaisesti epäpersoonallisella tyylillä näennäisesti vailla tunteita. Johtopäätöksien on määrä seurata tosiasioista loogisten rationaalisten prosessien kautta. Kaikki tiedettä tekevät tietävät, että tämä on keinotekoista; tieteilijät eivät ole ruumistaan poistuneita mieliä, joissa ei ole tunteita. Todellisuus on hyvin toisenlainen..."

Sheldrake kiinnittää aluksi huomiota siihen, että useat matemaattiset ja fyysiset vakiot, joita on vaivalloisesti tieteen edistyksen kuluessa saatu mitattua, eivät olekaan täysin muuttumattomia. Esimerkiksi fysiikasta tutut painovoimavakio, valonnopeus, Planckin vakio ovat tällaisia suureita, joiden numeroarvo on pikkuhiljaa keinunut. Normaali selityshän tälle on tietysti se, että arvot muuttuvat sitä mukaan kun mittausmenetelmät kehittyvät ja ne kehittyvät aina. Mutta Sheldrake esittää, että vakioiden on oletettu olevan tarkempia kuin mitä ne ovat koska perusoletuksena on ollut että ne ovat jotain absoluuttista, joka lopulta paljastuu viimeisen desimaalin tarkkuudella. Luonnossa ei ole mitään absoluuttisen järjestelmällistä ja tarkkaa ja tämän on kaaosteorian eri osa-alueet tuoneet esiin entistä selvemmin. Tutkimatta on jäänyt se miten eri aikoina eri laboratorioissa saadut mittaustulokset vaihtelevat, onko niissä jokin selittävä tekijä, tietty rytmi?

Hyvä kysymys on myös se, vaikuttavatko kokeen tekijät koetuloksiin tahattomasti omilla asenteillaan ja tiedostamattomilla ennakkokäsityksillään? Asia ei ole uusi ja sillä on nimikin: "kokeensuorittajan odotusefekti". Tätä on pyritty poistamaan turvautumalla esimerkiksi ns. sokkokokeisiin, joissa vaikkapa lääketieteellinen koehenkilö ei tiedä mitä hänellä oikein kokeillaan. Kehittyneempi muoto on ns. kaksoissokkokoe, jossa sen koommin kokeen suorittaja kuin koehenkilötkään eivät tiedä mitä ainetta kokeillaan. Vain kolmas osapuoli tietää sen laatiessaan kokeen, valvoessaan sitä ja arvioidessaan tuloksia. Sokkokokeiden on arveltu olevan sopivia niillä aloilla, joissa kokeensuorittajan efektin katsotaan olevan pahimmillaan eli lääketieteessä, psykologiassa ja eläintieteessä. Mutta onko vastaavaa efektiä muissa tieteissä, ennen kaikkea onko sitä luonnontieteessä? Härskisti sanoen, onko subatomisia ilmiöitä ja omalaatuisia hiukkasia olemassa vai syntyvätkö ne kokeentekijöiden päässä? Tietysti on ensin teorioita, jotka ennustavat että uusia ilmiöitä on löydettävissä. Sen jälkeen rakennetaan mahtavia laitteita, kokonaisia instituutioita ja mittalaitteita, sijoitetaan miljoonia tähän kaikkeen ja ryhdytään etsimään tätä mahdollista uutuutta. Ja kuinka ollakaan usein uusi ilmiö löytyykin ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Fyysikko David Bohmin & muiden Nature-lehdessäjulkaistu artikkeli "Tiedemiehet kohtaavat paranormaalin" nosti esiin näkemyksen mielialan vaikutuksesta tieteellisessä työssä. Tiedämme rentoutuneen tilan olevan edellytyksenä sekä luovalle tieteelliselle työlle että myös parapsyykksille ilmiöille ja kireä, pelokas, vihamielinen ilmapiiri ehkäisee tehokkaasti ESP:n ilmenemistä ja vaikuttaa myös normaalissa tieteellisessä työssä haitallisesti. Jos joku tai usea kokeeseen osallistuva suhtautuu siihen vihamielisesti, mahdollisuudet saada positiivisia tuloksia, vähenevät huomattavasti.

Kysymys kokeensuorittajan vaikutuksesta kokeen tuloksiin on tietysti hyvin monihaarainen. Fysiikan päästyä niin pitkälle, että on jonkinlaiseksi varmaksi tosiasiaksi muodostunut se, että kvanttitason fysikaalisia tapahtumia ei voi olla ennen kuin joku on niitä mittaamassa ja siten luomassa niitä on tämä ongelma saanut uusia mittasuhteita.

Kuten aina, Sheldrake ehdottaa uusia tutkimusmalleja, joilla kokeensuorittajan efektiä voitaisiin mitata. Ensimmäinen koe olisi tällainen: koehenkilöille annetaan kaksi säiliötä, joissa sanotaan olevan radioaktiivista ainetta. Toisessa sanotaan olevan enemmän radioaktiivista ainetta kuin toisessa. Itse asiassa molemmat sisältävät saman määrän. Sitten koehenkilöt saavat käteensä geigermittarin ja rupeavat mittaaman radioaktiivisuuden määrää. Ovatko mittaustulokset täysin identtiset? Jos tämä on liian yksinkertainen koe, Sheldrakella on useita muita, hienovaraisempia ehdotuksia.

ODOTTAA ISÄNTÄÄNSÄ?

Sheldraken toistaiseksi viimeisin kirja palaa Seitsemän koetta kirjan erääseen teemaan: lemmikkieläinten kykyyn vaistota milloin niiden omistajat palaavat kotiin. Tämä on kunnianhimoinen jatke Seitsemän koetta teoksen kokeellisille kehitelmille. Nyt ollaan kiinni laajassa koesarjassa, jonka Sheldrake vapaaehtoisine avustajineen suoritti. Tämä olisi herkullinen tutkimuskohde vaikka kuinka suuren hankkeen puitteissa. Mutta systemaattisia tutkimuksia ei ole juuri tehty. Sheldraken mielestä siinäkin esteenä on ollut kaksi tabua: a) eläimet ovat meitä alempana, niillä ei voi olla mitään mielenkiintoisia kykyjä b) paranormaaliin vivahtavaakaan ei saa tutkia. Koirien ja kissojen kyky aavistaa omistajansa palaaminen on vaipunut lähinnä kansanuskon tasolle, mutta vain pelkästään siitä syystä, että tutkimuksia ei ole tabujen takaa esiin. Tabuista huolimatta Sheldrake laati 90-luvulla kyselytutkimuksen, jossa kysyttiin lemmikkien käyttäytymisestä omistajien ollessa poissa ja palatessa. Vastauksia saatiin ympäri maailmaa, Englannista, muualta Euroopan maista, USA:sta, Kanadasta ja Australiasta. Vastanneita haastateltiin ja tapauksia käytiin tutkimassa paikan päällä.

Kotieläinten paranormaalien kykyjen tutkimiseen Sheldrake käytti viitisen vuotta, ja hänen aineistonaan oli noin 2000 lemmikkieläinten omistajaa tai eläinten kouluttajaa. Hän lähetti kyselykaavakkeita tavallisille koirien ja kissojen omistajille, haastatteli sokeita koiran omistajia, eläinlääkäreitä, poliisi ja pelastuskoirien kouluttajia, koirakenneleiden ja hevostallien omistajia ja kouluttajia, maanviljelijöitä, eläintarhojen hoitajia ja kaikkia, joiden työ tai pitkäaikainen kokemus liittyy kotieläinten käyttäytymiseen.

Tutkimuksen tuloksena voitiin yleistää voitiin yleistää se, että lemmikkieläinten kolme kärjessä kykyä ovat 1) telepatia 2) suunnistuskyky 3) ennalta-aavistus. Tutkimus toi selvästi esiin sen, miten selkeitä ja toistuvia olivat eläinten paranormaaleiksi luokiteltavat kyvyt. Koira odottaa tuijottaen intensiivisesti eteisen ikkunasta portille isäntäänsä, joka palaa ulkomaan matkalta yllättäen ilmoittamatta kenellekään etukäteen. Kissa, joka tietää tarkalleen milloin emäntää voi alkaa odottaa maukuen ulko-oven edessä olevalla matolla.

Tutkimusten erääksi tähdeksi nousi terrieri nimeltä Jaytee. Tämä terhakka eläin oli hyvin kiintynyt emäntäänsä. Sheldraken koejärjestely oli yksinkertainen: emäntä lähti talosta kilometrien tai kymmenien kilometrien päähän satunnaisesti valitun ajan koittaessa. Ketkään, eivät edes koejärjestäjät tienneet, milloin emäntä palaisi. Jayteen käyttäytymistä seurattiin emännän kotona, sen viipyminen ikkunan luona, jos aikaa verrattiin siihen aikaan, minkä se vietti muualla. Kaikki tutkimussessiot videoitiin. Kun emäntä oli tehnyt päätöksen palata kotiin ja oli jo kotimatkalla, Jaytee kävi yhä levottomammaksi ja siirtyi yhä useammin ikkunan ääreen. Jayteen käytös emännän päätettyä ei muuttunut tulipa emäntä kotiin normaalisti omalla autolla, bussilla, taksilla tai tulipa hän normaaliin usein toistuvaan aikaan, yllättäen tavallista aikaisemmin tai tavallista myöhemmin.

Kaiken kaikkiaan Jaytee viihtyi 26% ajastaan ikkunan ääressä, kun sen emäntä oli paluumatkalla, mutta vielä kaukana kotoa ja vain 1% ajastaan ikkunan ääressä emännän ollessa poissa, mutta ei vielä paluumatkalla. Tilastollinen merkittävyys näillä luvuilla on jo silmämääräisesti suuri.

Tutkimusten jälkeen seuranneessa kiistassa ns. skeptikoiden kanssa, näiden menetelmien tarkoitushakuisuus ja suoranainen valheellisuus tuli jälleen hyvin näkyville.

Luvutkin voivat olla kiinnostavia. Sheldrake ja kumppanit tekivät puhelinhaastattelun Lontoon alueella 1995 koskien lemmikkieläinten omistajien havaintoja omista kotieläimistään. 52% koiranomistajista oli sitä mieltä, että heidän koiransa tiesivät ennakolta milloin joku perheenjäsen palaisi. Kissojen omistajista vain 24% oli samaa mieltä asiasta. Koirista 21% ja kissoista 19% ennakoi perheenjäsenen paluuta noin 10 minuuttia ennen kuin henkilö palasi kotiin. 73% koirien omistajista ja 52% kissojen omistajista sanoi, että heidän lemmikkinsä tiesivät milloin he olivat lähdössä ulos ilman, että he osoittivat aietta käytännössä. Samoin 43% koirien omistajista ja 52% kissojen omistajista väitti, että heidän lemmikkinsä reagoivat äänettömiin käskyihin ja ajatuksiin. 57% koirien omistajista ja 37% kissojen omistajista oli vakuuttuneita siitä, että heidän kotieläimillään oli telepaattinen suhde heidän kanssaan.

Niistä, joilla oli parhaillaan lemmikki 46% ja 37% niistä, joilla ei ollut kotieläintä parhaillaan sanoivat, että he olivat tunteneet lemmikkieläimiä, joiden kanssa oli ollut telepaattinen suhde. 39% niistä, joilla oli parhaillaan kotieläin ja 38% niistä, joilla ei nyt ollut lemmikkiä, sanoivat itsellään olleen parapsyykkisiä kokemuksia. Mutta merkittävästi vähemmän näitä löytyi niistä ihmisistä, joilla ei ollut koskaan ollut lemmikkejä. Nämä haastattelutulokset vastaavat melko hyvin tuloksia, jotka saatiin Koillis-Englannistaja Kaliforniasta, USA:sta.

Sheldraken oma mielitermi kuvaamaan tilannetta lemmikin ja sen omistajan välillä on "kuminauha". Morfogeneettinen kenttä yhdistää eri eliölajeja ja erityisen voimakkaasti, silloin kun eläimen ja ihmisen välille on syntynyt historiallisesti pitkä suhde. Koira on kesytetty sudesta joskus 12000 vuotta Sitten. Kissa on ollut ihmisen seuralainen lyhyemmän ajan, ehkä 8000 vuotta. Kummastakin on tullut ihmiselle hyvin likeinen kotieläin ja varsinkin nykyisin, suhde on hyvin intiimi ja henkilökohtainen. Isännän tai emännän ja lemmikin suhde on vakiintunut morfinen yksikkö ja muodostaa vahvan linkin morfogeneettisessä kentässä. Kenttä on ajallisesti ja paikallisesti venyvä, ja tyypillinen isännän ja koiran suhde pysyy kentässä venyen kuin kuminauha, vaikka välimatkaa on kuinka paljon.

KESKUSTELUJA VIIMEISISTÄ KYSYMYKSISTÄ

Varmaan jokainen tutkija, jolla on jokin uusi käsitys elämästä, luonnosta tai maailmasta, joutuu pian vastailemaan toimittajien kysymyksiin: No, mihin Jumala asettuu sinun ajattelussasi? Ei ole ihme, että Sheldrake omisti ensimmäisen kirjansa Bede Griffitsille, jonka hän tapasi Intiassa ja josta tuli hänelle jonkinlainen oppi-isä hengellisissä kysymyksissä. Bede Griffith oli yksi niistä, jotka intensiivisesti tunsi tarvetta yhdistää idän viisautta ja lännen tietoa toisiinsa ja jotka etsivät keinoja tuoda näitä kahta kulttuuria lähemmäksi toisiaan. Jo kouluaikana Sheldrake oli kiinnostunut uskonnosta, ja hän otti osaa monipuolisesti akateemisen maailman keskusteluihin ja kaveerasi opiskeluaikanaan myös teologien kanssa. Perimmäiset kysymykset ovat saaneet tilaa useissa vuoropuhelujen muotoon kirjoite tuissa kirjoissa, joissa on kaksi tai useampi dialogin taitaja Sheldraken lisäksi. Ensimmäinen näistä keskustelukirjoista on Matthew Foxin ja Sheldraken yhteinen kirja Natural Grace (Luonnollinen armo). Fox on teologi, ei tosin sitä sovinnaisimmasta päästä hänkään.

Yhdessä he pohtivat Jumalan olemusta ja sitä, miten saavuttaa yhteys luonnolliseen jumalaamme, joka ei ole luonnosta erotettu ja taivaisiin nostettu abstraktio. Kirjan eräs kantava ajatus tulee suoraan Sheldraken teoriasta. Perinteisin termein sielu ei ole kammioituneena ruumiin sisälle jonnekin, vaan päinvastoin, ruumis kuuluu sielulle, joka voidaan tulkita olemuksemme elävöittävänä prinsiippinä, joka yhdistää yksilön morfogeneettisen kenttäänsä ja sitä kautta koko elämään. Kulttuurimme painopisteen muutosten tuloksena meillä on käsitys, jonka mukaan sielua ei ole, ja puhutaan vain mielestä, joka on ahdettu aivoihin, ja samastumisen mennessä pidemmälle, mielen ja aivojen välille voidaan laittaa yhtäläisyysmerkit. Tämä on perverssi tulkinta tilanteesta, jossa ihminen yhä enemmän seurustelee vain omien aivojensa kanssa, eikä enää osaa laajentua kenttäilmiönä, kokee identiteettinsä kapeana suorittajana ja vieraantuu todellisuudesta. Mystikot kautta aikojen ovat teroittaneet kuten mestari Eckhart: Jumala luo meidän sisimpäämme koko maailmankaikkeuden.

Keskusteluissa Sheldrake muistuttaa myös tieteen historiasta, jossa sanaa sielu ei suinkaan säästelty, ennen kuin 1600luvun materialistinen tiede sen vähitellen syrjäytti eikä silloinkaan kokonaan. Puhuttiinvielä magnetismin löydön aikoihin 1600luvun alussa miten kompassin neula osoitti kohti pohjoista, koska "maan sielu" asui siellä". Luonnon pyhyyden hävityksen ollessa nyt lähes totaalia, uusi hengellisyys pyrkii palauttamaan juuri sitä, mikä meiltä puuttuu, tiedon ja sielun eheytyksen ja sen avulla jumalan ja luonnon uuden liiton.

TIEDON JA SIELUN EHEYTYS

Tähän kysymykseen hän palasi perusteellisemmin kirjassaan The Rebirth of Nature (Luonnon uudelleensyntyminen). Sillä hän tarkoittaa juuri uutta tapaa nähdä luonto elävänä lukemattomien eliölajien yhteisenä verkostona eikä kuolleena, esinemäisenä ihmisen hyödyntämisen kohteena, johon yhteys on kuoletettu. Hyväksikäytön sijaan me voimme työskennellä luonnon kanssa yhdessä ja muodostaa sen kanssa symbioottisen suhteen, joka vastaa parhaalla tavalla lajimme asemaa luonnon järjestyksessä. Emme ole luonnon ylivalvojia eikä luomakunnan kruunuja, vaan olemme osa sitä ja osallistumme osatekijöinä sen luonnollisiin rytmeihin ja kehitykseen. Kun vihreä näkökulma ja yhä sovinnaistuva vihreä politiikka on jo tullut osaksi eurooppalaista poliittista systeemiä, merkkejä aidosta muutoksesta ihmisen tavassa lähestyä omaa asemaansa luonnossa ei kuitenkaan ole ilmennyt. Maapallon perspektiivi, James Lovelockin esittämä Gaiasuhde ei vielä jaksa puhutella ihmisiä tarpeeksi. Jos haluaa tutustua Sheldraken kritiikkiin nykyistä tiedekäsitystä ja sen luomaa ihmis ja luontokuvaa kohtaan, kannattaa lukea juuri tämä teos.

Hieman samoja ikuisuuskysymyksiä jahdataan kirjassa The Physics of Angels (Enkeleiden fysiikka). Siinä pyrkimys tieteen ja spirituaalisuuden synteesiin valottuu dialogin kautta, jossa teologi Matthew Fox tarjoaa kolmen merkittävän mystikon näkökulman todellisuuteen ja Sheldrake tieteen äärialueita, joiden kautta mystiikan ja tieteen liitoskohtia voi nähdä.

Suuri linja, Jota Sheldrake vetää kaikissa kirjoissaan suhteessaan Jumalaan on

se, että 1600-luvun mielikuva kaiken luojasta, joka nikkaroi maailmankaikkeuden valmiiksi ja jättäytyy sen ulkopuolelle tarkkailemaan ja ohjaamaan kehitystä, on lopullisesti hylättävä. Sellainen näkymä jumaluuteen oli aikansa rajoitusten tuote eikä siihen moni edes voi aidosti uskoa. Uuden jumalakuvan pitää olla kuva jumalasta, joka on itse alati luova, joka elää luovassa maailmassa, on mukana elämän prosesseissa.

Trialogues at the Edge of the West (Kolmisin käytyjä vuoropuheluita Lännen rajamailla) kokoaa Sheldraken näkemyksiä yhteen kahden muun hyvin erityyppisen ajattelijan kanssa. Terence McKenna on etnologi, joka on erikoistunut shamanismiin ja etnofarmakologiaan eli hän on tutkinut kansanomaista lääkintätaitoa ympäri maailmaa. Kolmas dialogin osallistuja on Ralph Abraham, matemaatikko ja erityisesti kaaosteorian tuntija. Kaaosteoriallahan on ollut räjähdysmäinen menestys 1980luvulta lähtien fysiikassa. Kirjan dialogit yrittävät vastata isoihin kysymyksiin: minne länsimainen kulttuuri on menossa, mikä osuustieteellä kehityksessä on, mitä erityistä kaaosteorialla on annettavaa fyysisen maailmamme ymmärtämisessä, onko Harmagedon todella tullut muodossa tai toisessa meitä lähemmäksi? Kuinka erilaiset maailmannäkemykset löytävät rauhanomaisen tavan kohdata toisiaan tällä maapallolla?

Vuoropuheluista koostuu myös McKennan, Abrahaminen ja Sheldraken kirja The Evolutionary Mind, Trialogues at the Edge of the Unthinkable (Kehittyvä mieli, kolmisin käytyjä vuoropuheluita mahdottoman rajalla). Sama kolmikko kokoaa yhteen uusia aiheita: ruohojuuritieteen tekemistä, visuaalista matematiikkaa, kyyhkysten suunnistusta, internetiä, psyykkisiä kykyjä lemmikeillä, fraktaaleja, ajan rakennetta, biomaantiedettä, vuosituhannen vaihteen teemoja ja ylipäätään kirjassa tähdätään melkoiseen holistiseen visioon. Kolmikko kirittää toisiaan ajattelun kautta lähestymään kaikkia kiinnostavaa asiaa: miten elää parhaassa mahdollisessa maailmassa, jossa uudet ajatukset, tieteen löydökset ja kaoottinen ulkoinen maailmantilanne osoittavat niin moneen mahdolliseen kehityssuuntaan?

MORFINEN RESONANSSI JA PARANORMAALI

Kuten kaikesta edellä olleesta voi ajatella, Sheldraken teoretisointi tarjoaa ilmiselviä näkymiä myös moniin perinteisiin paranormaaleina pidettyihin ilmiöihin. Teoria morfogeneettisestä kentästä sanoo, että iin eläinten kuin ihmistenkin olemassaolo kytkeytyy koko lajin kollektiiviseen verkostoon. Absoluuttisia rajoja ei millään elävällä olennolla ole, suhteellisia kyllä. Identiteettimme verkostoituu lajin kenttään ja voi sopivissa olosuhteissa saada kentästä informaatiota, välähdyksiä, tietoa. Koska ihmisen biologia kantaa mukanaan lajimme pitkää menneisyyttä, niin että yhä puhutaan aivojen varhaisista kerrostumista matelija-aivoina tai nisäkäsaivoina, olemme osallisia lajin historiasta ja voimme virittyä toisinaan myös kehityksen varhaisille tasoille. Ja koska olemme osa eliökuntaa, yhteys kaikkiin muihin lajeihin ja koko luomakuntaan säilyy vaikkakin äärimmäisen heikkona ja usein tyystin katkeilevana.

Morfogeneettinen kenttä toimii ilman fyysistä välinettä tai elintä. Se on ei-materiaalinen kuten informaatio on, mutta sitä voidaan prosessoida informaatiovälineiden kuten tietokoneiden kautta. Jokainen meistä omaa kykyä käsitellä laajemmassa kentässä ilmeneviä mahdollisuuksia. Aivotkaan eivät ole informaation varastointia varten, ne eivät ole kirjasto eikä arkisto vaan informaation käsittelykoneisto. Kommunikointi ei-materiaalisten kentän ilmiöiden kanssa on silloin myös hyväksyttävissä tutkimuksen ja kokemuksen kohteeksi. Kenties morfogeneettinen kenttäteoria tarjoaa joskus aineksia uusille näkökulmille lähteä ajattelemaan jumalan, enkeleiden, kuolemanjälkeisten kokemusten ja kummitusten olemassaoloa.

Jälleensyntymäkin voisi olla tällainen uutta arviointia kaipaava asia. Jos morfogeneettinen kenttä on lajin täydellinen muistivarasto, voimme ajatella että jälleensyntymämuistojen kokeminen on virittäytymistä kenttään, josta tarjoutuu kanaviksi ne "menneet elämät", jotka lähinnä vastaavat nykyisen persoonan keskeneräisiä kehityksen teemoja ja morfinen resonanssi, joka toimii aina vain akselilla menneisyydestä tulevaan, elävöittää ja dramatisoi nämä teemat jonkun meidän kannaltamme menneisyydessä eläneen henkilön kautta.

Kyky saada esineistä tietoa pelkästään koskettamalla niitä ja vastaanottamalla niiden "värähtelyä" (psykokinesia) voi taas palautua morfogeneettisen kentän konservatiivisuuteen sen säiliöidessä koko lajin kokemukset riittää kunhan joku asia on joskus tehty. Virittyminen esineeseen, jolla on historia, ja spontaanin informaation syntyminen esineestä on silloin samaa kuin oikean aallonpituuden löytyminen putkiradiosta. Aivan varmaa on, että Sheldrake on tietoinen näistä paranormaaleista ilmiöistä ja ymmärtää teoriansa ulottuvuudet niiden selittämiseksi, mutta ei ole aktiivisesti tätä yhteyttä halunnut korostaa, vaan on pitäytynyt konkreettisempien ja arkisempien ilmiöiden kautta saatavaan todistusaineistoon.

Astrologinen maailmanmalli voidaan myös nähdä Sheldraken teorian raameissa. Oleellista siinä on silloin tosiasia, että planeettasysteemimme muodostaa tyypillisen kenttäilmiön. Planeetat ovat kiertäneet aurinkoa vuosimiljoonia, jolloin kiertoajat ja koko systeemin vakiintuneisuus on mennyt pitkälle. Voi sanoa, että aurinkokunnassa on syviä uurteita. Morfogeneettinen kenttä vahvistuu ja tulee automaattiseksi, mitä enemmän samantyyppisiä kokemuksia, tekoja, liikettä, ajatuksia kohdistuu kerta toisensa jälkeen samaan kenttään. Samalla kun ihmiskunta on yhdistänyt eri planeettoihin symbolisia merkityksiä, nämä symbolit ovat urautuneet osaksi ihmisen kokemusta. Astrologiaa on sentään harjoitettu vähintään 4000 vuotta eri muodoissaan. Planeettojen ja eläinradan merkkien symboliikka ja koko muu astrologinen aparaatti alkaa syöpyä osaksi ihmisen kollektiivista muistia, joka värähtelee morfisen resonanssin tahdittamana. Astrologia ei tunnista itseään absoluuttisena luonnonlakien kokoelmana vaan juuri ihmisen tietoisuuden luomana merkkikielenä, joka on totta siinä missä jokainen kevät synnyttää kevään ilmiöitä luonnossa, ja vastaavuus luonnon ja ihmisluonnon välillä säilyy. Astrologia on silloin tulosta pitkäaikaisesta mielen järjestäytymisestä, virittäytymisestä aurinkokuntamme kiertojaksoihin ja maan vuorokausirytmin vaihteluihin.

VIIMEINEN OLJENKORSI?

Sheldraken kokemustausta on melko kattava perinteistä länsimaista tiedettä ja vaikutteita Intiasta, benediktiininmunkki Bede Griffithin (1906-2000) vaikutusta ja kiinnostusta myös uskonnolliseen elämään sekä yli tieteiden rajojen potkivaa näkemyksellisyyttä. Hän on tavannut monia aikamme johtavia tiedemiehiä, hengellisiä opettajia ja vaikuttajia, ja keskustellut ahkerasti nun ystävien kuin vihollisten kanssa, istunut läpi puuduttavia seminaareja ja antanut haastatteluja ja kommunikoinut median kanssa. Isolle alueelle kurottuvan uteliaisuuden ja sulatustyön tuloksena Sheldrake on eräs aikamme harvoja rajoja laajentavia ja aidosti uutta luovia tiedemiehiä. Ei mikään ihme, että akateemisen pikkumaailman kateus, närä ja aggressio on kohdistunut häneen raskaasti puhumattakaan ns. skeptikoiden toiminnasta, joka alkaa vääristää ei-toivottuja tosiasioita heti kun sellaisia esitetään. Siitä huolimatta hän on säilyttänyt valoisuutensa ja objektiivisuutensa ja antaa esikuvan siitä millaista on olla hieman vapautunut tieteentekijä tässä ajassa.

Sheldraken taustavaikuttajista on jo ollut hieman viitteitä. Ajattelun linjoja löytyy fysiikan kvanttiilmiöistä, joista hän on keskustellut mm. David Bohmin kanssa. Einstein&Podolsky&Rosen paradoksi, kaukovaikutus kvanttitasolla ja kenttäteoriat ylipäätään fysiikassa ovat vaikuttaneet ilmeisesti Sheldraken teorian muodostukseen. Itse biologiassa morfogenesiksen kenttäluonnetta on ennenkin korostettu joten se ei ole Sheldraken "keksintö" vaan hän on kehitellyt ja vienyt muita pidemmälle peruskäsityksiä. C.G.Jungin käsitys kollektiivisesta piilotajunnasta, joka kuten morfinen resonanssi sisältää mahdollisuuden saada yhteys laajempaan tajunnan kenttään, on osoitus ajattelun samankaltaisista linjoista. Ja miten itsenäinen löydös Jungin kollektiivinen piilotajunta lopulta on? Siinä voi nähdä jotain samaa kuin okkultisessa käsityksessä muistivarastosta, akaasisesta arkistosta, jonne painautuvat pienimmätkin jäljet yksilöiden ja kollektiivien tekemistä teoista, ajatuksista ja tunteista.

Jotkut herjaajat ovat ehättäneet luonnehtia Sheldraken panosta tieteessä viimeiseksi oljenkorreksi, joka näennäisesti pelastaa ihmisen ei-materiaalisen maailmankuvan tarjoamalla morfogeneettistä kenttiä ja morfista resonanssia sen toimintamuotona vaihtoehdoksi ajassa, jossa luonnon manipulointi tieteen hengessä on saavuttamassa uusia uljaita voittoja ja jolloin on vain ajan kysymys milloin fysiikka ja biologia pystyvät selittämään pienimmänkin luonnon liikahduksen alusta loppuun mekaanisin termein. Sheldraken asema tieteessä on varmasti melko erikoinen. Toisaalta on ollut näkyvissä osittaista hyväksymistä, kaikki tajuavat, että kyse ei ole helppoheikistä, joka nakkelee ideoita hatustaan. Sheldrake on hyväkysytty piristämään monia paneeleita ja maratonkeskusteluja ja hänelle on langennut haastajan ja vastarannan kiisken rooli. Moni vastusaja ja änkkäävä skeptikko on poistunut keskustelutilaisuuksista Sheldraken kanssa huomaten olleensa huonosti varustautunut kohtaamaan tätä kotiläksynsä hyvin tehnyttä, sujuvasanaista ja selkeästi perustelevaa tiedemiestä. Toisaalta tiukkapipoiset tiedeyhteisössä ovat aina halunneet lakaista hänet maton alle ja vielä sieltä alemmaksi, lattian alle. Vaikka yleisesti kerettiläisten luokkaan heitettynä, Sheldraken ajatuksilla on ollut kantavuutta. Hänen ajattelunsa on jo tuottanut sovellutuksia, morfisen resonanssin ideaa on jo käytetty mm. kasvatuksessa ja oppimisessa ja joitakin positiivisia tuloksia on saatu. Sheldraken kumouksellisiin ajatuksiin on otettu rajusti kantaa puolesta ja vastaan ja uutta mielen käyntiä on syntynyt hänen kirjojensa sytyttämänä. Tämä jo sinänsä on arvokas, tiedettä eteenpäin vievä saavutus. Sheldraken kirjoja on käännetty useille Euroopan kulttuurimaiden kielille vaan ei ennen vuotta 2002, jolloin Miksi koirasi tietää, milloin olet tulossa kotiin käännettiin suomeksi. Suomipoika on saanut selvitä lenkkimakkaralla ja insinööritieteillä.

 

Nettilähteitä:

http://www.sheldrake.org/intro/ http://www.hootenanny.eom/hoot/3/sheldrake.html http://www.transaction.net/science/seven/index.html http://twm.co.nz/shelint2.htm

Tämän kolmeosaisen artikkelin osat ilmestyivät Ultrissa 10/2002 ja 11/2002 ja 12/2002. Lehtiä on saatavana Ultran toimituksesta.

 

Rupert Sheldraken kirjat:

A New Life of Science, The Hypothesis ofFormative Causation, 1981

The Presence of the Fast, Morphic Resonance and the HabitsofNature, 1988

The Rebirth of Nature: The Greening of Science and God, 1992

& Terence McKenna and Ralph Abraham: Trialogues of the East and West

Chaos, Creativity and the Resacralization of the World, 1992

Seven Experiments that (Could Change the World, 1994

& Matthew Fox: Natural Grace, Dialogues of Science and Spirituality,1996

& Matthew Fox: The Physics ofAngels, Exploring the Realm Where

Science and Spirit Meet,1996

& Terence McKenna and Ralph Abraham: The Evolutionary Mind, Trialogues at the Edge of the Unthinkable, 1998

Dogs that Know When their Owners are coming Home, 1999

Ilmestynyt Suomeksi v. 2002 nimellä Miksi koirasi tietää, milloin olet tulossa kotiin.

Lisälukemista - Philip Stevens: Sheldrake tieteellisessä yhteisössä http://www.skeptiko.com/upload/skeptiko-Philip%20Stevens-dissertation-Sheldrake